Häpeä - kabaree

KESKUSTELUPALSTA
Keskustelupalstalla voit ottaa osaa Häpeä - keskusteluun.

ESITYS
Häpeä - kabaree on sirkustaiteilija Sakari Männistön ja sirkustaiteilija / runoilija Miika Nuutisen kolmas yhteinen nykysirkusesitys. Teos on yhteiskunnallisesti kantaaottava esitys henkilökohtaisen häpeän eri muodoista.

Esitystä kuljettavat kolmen miehen henkilökohtaiset tarinat häpeästä. Epäonnistumisen pelko ja huonouden tunne roikkuu ilmassa ja lomittuu luontevasti perinnöllisen häpeän, vanhempien virheiden kantamisen, kokemukseen. Tarinoita häpeästä siivittävät runot ja jongleeraus, sekä veitsen heitto.

ESITYKSET
Joensuussa, teatteri Montussa
To 29.10.2009. Klo 19.00 (Ensi-ilta), Pe 30.10. 2009 Klo 19.00, La 31.10.09 Kello 19.00

Helsingissä, Stoassa
Pe 22.1.2010 Klo 19.00, La 23.1. Klo 16.00 (Peruutettu),
Su 24.1. Klo 16.00, Pe 29.1. Klo 18.00, La 30.1. Klo 16.00 ja
Su 31.1. Klo 16.00

Liput 12€/8€

Lippuvaraukset:
Tiina Säppi 040 5899769
agitcirk@gmail.com

TYÖRYHMÄ
Projektin suunnittelu: Miika Nuutinen ja Sakari Männistö
Esitys: Miika Nuutinen, Sakari Männistö ja Mika Mäkinen
Tuottaja: Tiina Säppi ja työryhmä
Tekstit: Miika Nuutinen
Äänisuunnittelu: Sakari Männistö ja työryhmä
Valosuunnittelu: Mika Mäkinen ja työryhmä
Tekniikka: Mika Mäkinen
Valokuvaus: Joonas Martikainen
Graafinen suunnittelu: Ossi Hiekkala (www.archipictor.com)
Aulan videon valmistus: Sakari Männistö
Ison käden suunnittelu ja rakennus, sekä ison kikkelin ideointi:
Sampo Pyhälä
Videolla ja kuvissa näkyvän Ison kikkelin rakennus:
Kitte Klemettilä ja Sakari Männistö
Esityksessä olevan ison kikkelin suunnittelu ja rakennus:
Kitte Klemettilä
Kritiikkien löytäminen: Juha Rautio
Lavasteiden suunnittelu: Teemu Partanen ja työryhmä
Lavasteiden ja aulan sermien rakennus: Teemu Partanen
Käsiohjelman taitto ja nettisivut: Juuso Semi
Tuotanto: Agit-Cirk yhteistyössä Cirko - Uuden sirkuksen keskuksen ja Itä-Helsingin kulttuurikeskus Stoan kanssa
Tukijat: Taiteen keskustoimikunta ja Suomen kulttuurirahasto
Yhteistyössä: Sirkus Supiainen

Lisää tietoa tekijöistä www.agitcirk.com

HÄPEÄ
Häpeä on yksi ihmisen tunteista. Häpeällä on suojaava vaikutus, sillä se saa ihmisen pohtimaan tekojensa seurauksia jo ennalta. Se auttaa välttämään sellaista toimintaa mikä aiheuttaisi kasvojen menetyksen. Häpeä myös estää tekemästä toiselle vääryyttä ja rikkomasta toisten rajoja. Lisäksi häpeä saa ihmisen kääntymään hyödyllisesti sisäänpäin, pohtimaan sitä, millaisena toiset mahdollisesti näkevät hänet. Häpeän erottaa syyllisyydestä se, että häpeään liittyy todellinen tai kuviteltu yleisö (kun taas syyllisyyteen liittyy jokin yleisöstä riippumaton moraalisääntö tms.) Toisaalta häpeä on itseluottamusta heikentävistä tunteista vaikein. Häpeään liittyviä tuntoja ovat kelpaamattomuus, huonommuus sekä mitättömyys. Häpeä pyritään salaamaan ja torjumaan monin keinoin. Salaamisen seurauksena saatetaan peittää aito minä, minkä seurauksena voi olla elämän suorittaminen epäaidolla minuudella esiintyen. Häpeä voi aiheuttaa myös masennusta. Muinaiskreikassa häpeää tarkoitti sana aidos, mikä kytkee häpeän alastomuuteen. Häpeän ja syyllisyyden tunteet kytkettiin tuohon aikaan ruumiillisiin aistimuksiin; häpeä on nähdyksi tulemista, mikä ilmenee esim. Raamatun tarinassa Aatamin ja Eevan kokemasta alastomuutensa häpeästä (häpeän seksuaalinen aspekti) perisynnin jälkeen. Häpeä heijastaa sen, millaisissa olosuhteissa tulemme nähdyksi. Tällöin häpeän juureksi tulee häväistys. Häpeä on japanilaisessa kulttuurissa ollut pätevä syy itsemurhaan, ns. seppukuun, jolla voi "korjata" aiheuttamansa häpeän. Häpeä on eräs näyttelemisen ohjaamiseen liittyvistä perusilmeistä ilon, surun, hämmästyksen, inhon sekä muiden ohella. Tunteet ovat tärkeä osa ihmisen elämää ja kokemusmaailmaa jo syntymästä lähtien. Lapsi oppii iän ja elämänkokemustensa myötä ymmärtämään ja käsittelemään tunteitaan paremmin, vaikka perustunteet kuten ilo, suru, viha, inho ja pelko pysyvätkin samoina. Pieni lapsi poikkeaa aikuisista siten, ettei hän pyri peittämään tunteitaan, vaan osoittaa niitä usein koko olemuksellaan. Vuosien karttuessa hän kuitenkin oppii, ettei kaikkia tunteita ole aina hyvä paljastaa. Vihan osoittaminen tai syyllisyyden tunnustaminen saattavat johtaa rankaisuun ja siksi joissakin tilanteissa voi olla parempi salata vihan ja pelon kaltaiset tunteet toisilta. Häpeä ja syyllisyys ovat tunteita, joita on vaikea erottaa toisistaan, vaikka ne ovat vaikutuksiltaan hyvin erilaisia. Tuntiessaan häpeää tai syyllisyyttä ihminen voi tilanteesta riippuen nimetä sen joko häpeäksi tai syyllisyydeksi. Tunteiden nimeäminen ei ole ongelmallista vain häpeän ja syyllisyyden kohdalla. Samalla tavalla voi olla vaikeuksia erottaa viha, suru ja pelko. Tällainen ongelma johtaa juurensa useimmiten varhaislapsuuteen, jossa lapselle läheiset ja tärkeät ihmiset eivät ole osanneet tunnistaa ja ”sanoittaa” oikealla tavalla lapsen kokemia tunnetiloja. Vanhemmat jotka eivät ole ehkä itsekään oppineet tunnistamaan ja nimeämään tunnetilojaan, eivät osaa tehdä sitä omien lasten kohdalla. Syyllisyyden tavoin häpeä motivoi ja ohjaa ihmisen moraalista käyttäytymistä ja nuo kaksi tunnetta ilmenevät muutoinkin samanaikaisesti. Tutkimusten mukaan näyttää siltä, että tilanteissa, jotka liittyvät moraalisiin epäonnistumisiin ja joissa sekä häpeä että syyllisyys aktivoituvat, puhutaan yleensä vain syyllisyydestä. Tämä osoittaa sen, kuinka häpeä on syyllisyyttä vaikeampi tunne tunnistaa, ja siksi häpeän sijaan onkin helpompi puhua syyllisyydestä. Vaikka joku puhuisikin häpeästä, hän ei useinkaan käytä tunteesta nimitystä häpeä, vaan kuvaa sitä jollakin muulla tavalla. Häpeästä käytetään sellaisia ilmaisuja kuin riittämättömyys, kelpaamattomuus, mitättömyys, avuttomuus, huonommuus, epäonnistuminen tai loukkaantuminen. Puhuminen häpeästä sen oikealla nimellä on vaikeaa jo siksi, että pelkkä sanan häpeä mainitseminen voi lisätä sanojan häpeäntunnetta. Perusero häpeän ja syyllisyyden välillä liittyy kokemukseen minuudesta. Syyllisyydessä huomio kiinnittyy tehtyyn tekoon tai tekemättä jättämiseen. Vaikka syyllisyyttä kokeva ajatteleekin itsestään negatiivisesti, hän keskittyy kuitenkin enemmän itse tekoon. Häpeässä ei tarkastella tekoa, vaan huomio siirtyy itsensä arvioimiseen huomattavasti yleisemmällä tasolla, koko minuutta arvioimalla. Häpeä siis leimaa ihmisen ja hänen koko minuutensa huonoksi ja epäonnistuneeksi, vaikka kyse olisikin vain tietystä teosta tai tapahtumasta. Syyllisyyttä kokeva painottaa tekoa ja ajattelee, että ”minä TEIN KAMALAN TEON”. Häpeää kokeva taas keskittyy itseensä ajattelemalla, että ”MINÄ tein kamalan teon”. Häpeässä huomio siirtyy itse teosta tekijään ja sitä kautta koko hänen minuutensa ja olemuksensa leimaamiseen kelpaamattomaksi. Vaikka syyllisyyttä kokeva voikin myöntää epäonnistuneensa ja olevansa hetkellisesti uskoa huono ihminen, säilyy hänen huomionsa kuitenkin ennen kaikkea teossa. Tutkimukset osoittavat häpeän olevan vaikeasti hallittava tunne, koska se vaikuttaa suoraan ihmisen identiteettiin ja kokemukseen itsestä. Häpeää kokeva tuntee itsensä paljastetuksi, epäonnistuneeksi, epätäydelliseksi, huonoksi, toivottomaksi ja muita alempiarvoiseksi. Häpeäkokemuksessa ihmisen koko maailma tuntuu pysähtyvän ja tietoisuus itsestä muuttuu tuskallisen voimakkaaksi. Tämä johtaa helposti häpeän peittämiseen ja salaamiseen sekä vetäytymiseen sosiaalisista tilanteista. Syyllisyyden kokeminen kääntää ihmisen ulospäin ja saa hänet toimimaan. Se voi tapahtua hyvittämällä, korjaamalla, sovittamalla tai pyytämällä anteeksi. Häpeäkokemus sen sijaan saa ihmisen toimimattomaksi. Hän ei tiedä, mitä sanoa tai miten toimia ja siksi hän kääntyy helposti sisäänpäin, käpertyy ikään kuin itseensä. Häpeää kokiessa voi tuntea kutistuvansa tai haluavansa ”vajota maan rakoon” tai ”kuolla siihen paikkaan”. Sisäänpäin kääntyminen onkin yksi keskeisimmistä häpeän ominaispiirteistä. Se altistaa helposti masennukselle ja sosiaaliselle syrjäytymiselle. Häpeä koetaan usein myös ruumiillisina tuntemuksina. Häpeää kokeva voi painaa päänsä alas, sulkea silmänsä tai painaa hartiansa kasaan tehdäkseen itsensä ikään kuin mahdollisimman pieneksi tai kadotakseen näkyvistä. Häpeäntunne voi aiheuttaa myös hikoilua, puheen katkeamisen tai koko kehon jännitystilan. Huolimatta siitä, että häpeä syyllisyyden tavoin on sosiaalinen tunne, tunnetaan häpeää myös ollessa yksin. Jokaisella ihmisellä on sisäistyneitä häpeäkokemuksia, jotka toimivat hänelle myöhemmin eräänlaisena yleisönä. Voimakas häpeäkokemus voi syntyä pelkästä ajatuksesta, jossa kuvittelee omien heikkouksiensa tai epätäydellisyytensä paljastuvan toisille. Aikaisemmat kokemukset voivat siten aktivoitua yksin ollessa ja saada aikaan yhtä voimakkaan tai joskus jopa voimakkaamman häpeäntunteen kuin varsinaisella tapahtumahetkellä. Tällä tavalla häpeä voi muodostua ihmiselle kahleeksi, joka sitoo hänen ajatteluaan, toimintaansa ja voimavarojaan, eikä anna hänelle mahdollisuutta elää aidon minuuden mukaista elämää. Häpeää kokeva tuntee, ettei hän täytä itselleen asettamaansa mittaa. Hän kokee olevansa riittämätön tai epätäydellinen sekä toisten että yhteiskunnan silmissä. Pohjimmiltaan kyse on kuitenkin yksilön omasta ajattelusta, eikä toisten asettamista vaatimuksista. Tällainen ajattelu on syntynyt kuitenkin vuorovaikutuksessa toisiin ihmisiin. Joku on jo varhaislapsuudesta saakka kokenut, ettei ole ollut sellainen, kuin vanhemmat tai muut läheiset olisivat halunneet hänen olevan. Hän on voinut kokea olleensa liian laiha tai liian lihava, väärää sukupuolta tai jopa ei-toivottu. Vanhemmat ovat voineet verrata häntä toisiin sisaruksiin tai naapurin lapsiin. Näin on päässyt syntymään perustunne siitä, ettei ole riittävä tai ei ole edes lupaa olla olemassa. Sairauteen liittyvä syyllisyys ja häpeä Voimakas ja elämää kahlitseva häpeä syntyy jo varhaislapsuudessa. Häpeä voi kuitenkin olla suurimman osan elämää torjuttuna niin, ettei toiset sitä näe eikä yksilö/ihminen itsekään sitä tunnista. Tietyt elämäntilanteet, kuten vaikkapa työttömyys, työuupumus tai avioero voi aktivoida torjutun ja tunnistamattoman häpeän. Työttömäksi jääminen voi olla jonkun itsetunnolle niin merkittävä asia, että se saa aikaiseksi voimakkaita kelpaamattomuuden- ja häpeäntunteita. Joku toinen taas voi kokea avioeroon tai parisuhteen kariutumiseen liittyvän epäonnistumisen tunteen niin häpeällisenä, että hän alkaa vältellä läheisiä ihmisiä ja sosiaalisia tilanteita. Yksi voimakkaista häpeää tuottavista elämäntilanteista on sairastuminen. Moniin sairauksiin liittyy vielä tänäkin päivänä tietty häpeällinen leima, niin sanottu stigma. Se johtuu usein siitä, ettei kyseistä sairautta tunneta vielä riittävän hyvin. Sairauden voidaan pelätä tarttuvan helposti tai sen uskotaan olevan seurausta elämäntavoista. Yksi entisajan leimallisista ja häpeää tuottaneista sairauksista on monille suomalaisillekin tuttu tuberkuloosi. Tämän päivän sairauksista leimallisin ja häpeällisin on ehkä AIDS. Sairauksiin liittyvä häpeä saa aikaan salailua, joka lisää sairastuneen ja hänen lähipiirinsä häpeäntunteita. Jotkut sairaudet luokitellaan yleisesti itse aiheutetuiksi, vaikka todellisuudessa ei niin olisikaan. Joissakin tapauksissa taas uskotaan elämäntapojen olevan ainakin osasyy sairastumiseen tai vammautumiseen. Häpeäntunteet voivat nousta esille sairauksien yhteydessä myös kokemuksena omasta riittämättömyydestä ja epätäydellisyydestä. Sairaus tai vamma voi estää tekemästä samoja asioita, joita on ennen pystynyt tekemään. Esimerkiksi tekonivelleikkausta ennen voi huomata, että yksinkertaisimmatkin kodin tai työpaikan tehtävät ovat hankalia ja normaalia enemmän aikaa vieviä. Opettaja voi joutua oppilaidensa naurun ja ivan kohteeksi, mikäli hänen sorminäppäryytensä ei sairauden tai vamman vuoksi enää riitä vaikkapa tarvittavien av-laitteiden käyttöön. Vaikka syy vaikeuksiin suoriutumisessa johtuukin sairaudesta, on vaikea olla turhautumatta ja pitää poissa mielestä epäilyt omasta epätäydellisyydestä. Saattaa olla vaikea myöntää, ettei pystykään suoriutumaan päivän rutiineista yksin, vaan tarvitsee toisten apua. Häpeä nousee avuttomuudentunteista ja voi muodostua esteeksi jopa avun vastaanottamiselle. Moni sellainen, joka tarvitsisi apuvälineitä pärjätäkseen jokapäiväisissä askareissa tai työelämässä, ei leimautumisen aiheuttaman häpeän vuoksi halua niitä käyttää. Voimakkaat silmälasit, kyynärsauvat ja varsinkin pyörätuoli ovat näkyviä merkkejä jostakin vammasta tai sairaudesta ja ne näyttävät leimaavan koko ihmisen. Pyörätuolissa oleva saattaa huomata, että hänen älykkyyttään tai jopa hänen puhekykyään aliarvioidaan eikä hänelle puhuta, vaan puhutaan esimerkiksi mukana olevalle avustajalle. Mukavalta eivät apuvälineitä käyttävistä kuulosta sellaiset kommentit kuin ”Oletko sinä niin sairas, että tarvitset auttajaa?” tai ”Etkö pysty enää kävelemään ilman kyynärsauvoja?”. Yksi sairauksiin ja vammoihin liittyvä ongelma on syyllistäminen. Vaivoihinsa apua hakeva ja hoitoa saava saattaa kuulla hoitohenkilökunnan puolelta joko suoraa tai vihjailevaa puhetta omasta osuudestaan tilanteeseen. Vaivan syy voidaan vierittää ainakin osaltaan potilaalle syyllistämällä häntä elämäntavoista tai vaikkapa riittämättömästä innosta harjoitusohjelman vetämiseen ennen tekonivelleikkausta. On muistettava, että monet sairauksiinsa apua hakevat tuntevat tilanteestaan jo valmiiksi syyllisyyttä ja häpeää. Taustalla on tieto siitä, että yhteiskunnan varoista maksettavat hoidot ja leikkaukset ovat usein erittäin kalliita. Lisäksi sairausloma tai työelämästä pois jääminen aiheuttavat häpeään liittyviä riittämättömyyden- ja alemmuudentunteita. Tämän vuoksi hoitohenkilökunnan neutraalikin asenne saattaa herättää torjutut häpeän- ja syyllisyydentunteet. Lääkärin, hoitajan tai sosiaalityöntekijän rohkaiseva ja kannustava asenne voi olla syyllisyydestä ja häpeästä vapauttava kokemus apua hakevalle. Yksi tärkeä apu häpeään liittyvien avuttomuuden-, riittämättömyyden- ja epätäydellisyydentunteiden käsittelemiseen löytyy usein vertaisryhmistä. Niissä voi jakaa kokemuksiaan sellaisten kanssa, jotka ovat kokeneet samaa ja ymmärtävät niihin liittyvät voimakkaat ja usein vaietutkin tunteet. Häpeätutkija TM Ben Malinen.
1. Johdanto
Keväällä 1999 tekemäni pro-seminaarityö nosti esille teemoja, joita voisin käyttää jatkaessani uuden tutkielmani tekoa. Käsittelin työssäni paitsi parisuhdeväkivaltaa myös väkivaltaa kokeneiden naisten psyykkisiä ongelmia, häpeän ja vihan taakkaa, jota he edelleen kantavat mukanaan. Erikoisesti mieltäni jäivät askarruttamaan kahden haastattelemani naisen täydellinen kieltäminen häpeän sekä syyllisyyden tunteista. Kehittelin selitykseksi omia teorioitani,voidakseni ymmärtää asioita, joita on väkivaltaa kokeneiden naisten tunne- elämässä. Tässä työssäni pohdiskelen, mistä syntyy se tiedostamaton häpeä, jonka edessä parisuhdeväkivaltaa kokeneet naiset ovat nöyrtyneet ja alistuneet oman identiteettinsä menettäneenä. Minkälaiseen kulttuuriseen, sukupuolistuneeseen ja yhteiskunnalliseen viitekehykseen naisten kokemat tunteet liittyvät? Vallankentät ja häpeä. Mitkä ovat ne keinot joilla häpeän lamaannuttamat käyvät taisteluun, tullakseen jälleen kokonaisiksi subjekteiksi? Työssäni käytän kahta haastattelua, johon osallistui kaksi naista Lyydia 48v sekä Marjatta 58v. He molemmat olivat mukana myös pro-seminaarityössäni. Jouduin toteamaan oman rajallisuuteni haastattelutilanteissa, sillä häpeän aihe on niin arka ja syvälle identiteettiin uppoava, ettei siitä oikein haluta puhua. Tuntui, että viha, syyllisyys ja pelko ovat paljon kunniallisempia tunteita mietittäväksi. Suoritin haastattelun Lyydian kotona, käyttäen apuna nauhuria, haastatelutulos jäi niukaksi, toisen haastateltavan lukkiutuessa melkein kokonaan. Lisäksi mielestäni en ollut itsekään oikein asennoitunut vaan autoin liian pontevasti haastateltavia. Haastattelun lisäksi olen käyttänyt alan kirjallisuutta. Tarkastelen asioita feministisen tutkimusmetodin mukaisesti, joka mahdollistaa asian tarkastelun ilman spekulointia. Oman häpeän kenttäni kohtaaminen stimuloitui voimakkaasti, kun aloin työstää tätä kirjoitelmaa. Olen joutunut miettimään oman häpeäni alkujuuria, ja häpeäni muuttumista elämäni eri vaiheissa. Olen huomannut miten monin tavoin häpeä on sitonut ja kahlinut mieltäni ja kieltäni. Jouduin kohtaamaan tunteitteni pimeän puolen, jonka ovea en ollut ennen avannut. Paljon mieluummin olisin unohtanut ja kääntänyt esille sivua kohti jotain mielyttävämpää ja positiivisempaa.Tämän pimeän puoleni kohtaaminen on ollut myös osa oman itseni eheyttämistä, keino vapauttaa voimavarani ja energian, joka poistaa lamaannuttavan häpeän ja kaunaisuuden, antaen tilaa pohdiskella niiden naisten häpeää, jotka ovat kokeneet parisuhdeväkivaltaa suhteessaan, joutuneet raiskatuksi, tai olleet insestin uhreja. Olen pyrkinyt tiettyyn objektivisuuteen työssäni, mutta huomaan kuitenkin olevani menneisyyteni vanki, tunteiden aina yllättäen nostaessaan päätään tilanteissa, joihinka niillä ei ole mitään asiaa. Häpeäntunne on niin perustavanlaatuinen ja vahva alkutunne, että käsitteleminen ja kohtaaminen avaa väistämättä ovia uusiin muutoksiin.
2.Häpeän teoriaa
Häpeää tarkoittava muinaiskreikkalainen sana Aidos kytkee häpeän alastomuuteen. Häpeän ja syyllisyyden tunteet on vanhastaan kytketty aistimuksiin. Häpeä olisi tässä mielessä yhteydessä näkemiseen ja nähdyksi tulemiseen, syyllisyys taas kytkeytyisi omantunnon kuulemiseen. Häpeä ei niinkään heijasta sitä mitä olemme, vaan millaisissa olosuhteissa tulemme nähdyksi. Jos häpeän tunteen juurena on häväistys ja naurunalaiseksi joutumisen pelko, syyllisyyttä kuvaa parhaiten vihan pelko, hätä sisäisen auktoriteetin vihastumisesta. (Blomstedt, 1998)
Kiinnostus häpeän psykologiaa kohtaan on viime vuosina kasvanut. Helen Block Lewiksen mukaan häpeän huomioitta jättäminen on vaikeuttanut esimerkiksi hoitotapahtumaa terapiasuhteissa, joissa hoitava henkilö voi syyllistyä tietämättään potilaan häpeän tunteen heräämiseen. (Jokinen, 1997)
Häpeän tunne kertoo psyykkisestä tapahtumasta, jossa häpeävä ihminen uskoo epäonnistuneensa jossakin vastavuoroisuudessa, ja yrittää pelastaa kysymyksessä olevan suhteen kääntymällä itseään vastaan moittimalla tai kätkemällä itseään tai luopumalla identiteetistään. (Rechardt & Ikonen, 1998)
Häpeän perusmalli syntyy varhain lapsuudessa, ellei lapselle tärkeä henkilö ole emotionaalisesti käytettävissä, lapsi tuntee olevansa vääränlainen. Jos lapsi jää toistuvasti vaille vastavuoroisuutta, hänestä tulee herkkä kokemaan häpeää. Samanlainen peruskuvio, tosin mutkikkaampana, altistaa myöhemminkin häpeälle. Häpeän pelko koskettaa sosiaalisia seurauksia, hyväksynnän menetystä, kun taas syyllisyydessä on yksilön mahdollisuus itse erottaa hyvä ja paha, mahdollisuus tehdä valintoja, silloinkin kun ne ovat vastoin ympäristön odotuksia. ( Blomstedt, 1998)
3. Naisen häpeä
Vanha Kantelettareen kirjattu sanonta "Tyttö syntyi , tyhjä syntyi ", heijastaa niitä perinteisiä arvoja ja asenteita, joita tyttären syntymään on liitetty.Naiset ovat itsekin sisäistäneet toissijaisuutensa aina nähin päiviin asti. Naisten pätevöityessä monille yhteiskunnallisille aloille, toiseuden asema on kuitenkin kyseenalaistettu.Muutos ei ole kuitenkaan läpäissyt kaikkia yhteiskunnallisia rakenteita, miehet pitävät edelleen johtoasemansa, tekevät vähemmän töitä, mutta saavat parempaa palkkaa kuin naiset.(Heinämaa ja Näre, 1995) Yhtenä länsimaisena aateperinteeseen kuuluvana on järjen ja tunteen vastakkainasettelu. Uskomus naisen tunneherkkyydestä on noussut esille keskusteltaessa sukupuolten välisistä eroista.Vielä nykyisinkin naisten tunne-elämän ajatellaan olevan voimakkaampaa kuin miesten. Ongelmaksi nousee olettamus, että naisten tunteellisuus haittaa rationaalista ajattelua ja toimintaa, ja näinollen naiset ovat miehiä heikompia järjenkäyttöä edellyttävissä tehtävissä, kuten valtion hallinnossa ja tieteellisessä tutkimuksessa.(Heinämaa & Reuter) Naisten väitetään olevan miehiä epäloogisempia, harkitsemattomampia ja epäluotettavampia sillä perusteella , että heidän hormonaaliset tilansa vaihtelevat enemmän kuin miehillä. Samoin synnyttäviä naisia on pidetty kykenemättöminä tekemään itseään ja lastaan koskevia päätöksiä. Mieli ja ruumis erottelu saa yleensä sukupuolistuneen luonteen. Ruumis liitetään yhä edelleen naiseen ja naisellisuuteen ja mieli mieheen ja miehisyyteen. Naisen käyttäytyminen tulkitaan tunneperäiseksi- mitä tahansa se tosiasiallisesti sitten onkaan (Heinämaa ja Reuter, 1994). Marielle Pandolfin mukaan naisten elämän tärkeän osan muodostavat ruumiin kärsimykset ja niistä puhuminen; niiden kautta naiset jäsentävät elämäänsä. Kärsimys ei liity aina fyysisen kivun kokemiseen, vaan se voi olla myös pelon, nöyryytyksen tai häpeän tuottamaa. Erikoisesti häpeän tunteella on voimakas vaikutus nuoren tytön ruumiinsuhteen ja koko naiseuden rakentumiseen. Lisäksi naiset ovat yhä edelleen sidotumpia ja riipuvaisempia lähiympäristöstään kuin miehet(Heinämaa & Reuter). Helen Block Lewis (Nykyri, 1997)on tutkimuksessaan todennut naisten kokevan häpeää herkemmin kuin miehet, hän selittää tämän johtuvan naisen riippuvuussuhteesta lähiympäristöön: mitä enemmän yksilö on riippuvainen, sitä herkemmin hän kokee häpeää. Häpeän tunne on yleensä esteenä hakea apua esim väkivaltatilanteessa tai sen jälkeen. Nainen pelkää yhteisön reaktioita,tuntien olevansa poikkeava normeista, joilla naisen kunniallisuutta mitataan. Huolimatta osittain jo muuttuneistakin asenteista, naiset ovat edelleen monella tavalla vastuutetumpia esim. käyttäytymisestään kuin miehet. Tasa-arvo ei ole myöskään toteutunut koulutuksen sekä palkkatyön osalta. (Kosonen 1997)
4. Naisen sosiaalinen status
Valta ohjaa häpeää, mutta sitä ohjaavat tavalliset arjen käytännöt, on olemassa paljon asioita joita huomaamattamme ja sen enempää ajattelematta vältämme tekemästä, jottemme joutui häpeään ja nolatuksi. Naiset ovat sosiaalisesti ja taloudellisesti sidotumpia yhteisöönsä kuin miehet, tässäkin tulee esille jako yksityiseen ja ulkoiseen, kahtiajako joka seuraa naista läpi koko hänen elämänsä kaaren. Patriarkaatissa valtaa ylläpidetään talouden avulla, jota uusinnetaan koulussa, kirkossa, mediassa sekä perheessä. Talouskasvu ei ole taittanut köyhyyttä, vaan toimeentulotukea saa lähes puolimiljoonaa suomalaista. Lama kosketti erikoisesti naistyövoimaa ja naisvaltainen hoivatyö on edelleen vaikeasti työllistävä, vaikka noususuhdanne on ollut voimakasta.Hyvinvointivaltion purkaminen johtaa sukupuolisopimukseen ja siihen liittyvän sukupuolikulttuurin muutokseen.Muutoksen seuraukset ovat todennäköisesti naisille epäedullisia, sillä sosiaaliturvan heikentäminen tekee heidät taloudellisesti riippuvaisemmiksi miehistä. Raija Julkunen on tarkastellut hyvinvointivaltion heikentämistä , hänen mukaansa lama on tuonnut naisten työn ja arvojen väheksynnän sekä keskustelu naisen paikasta on jälleen herätetty. ( Heinämaa ja Näre ) Naisten ja miesten eriarvoisuus näkyy myös ammattien arvostuksessa ja palkkauksen määräytymisessä. Elämme aikaa jossa arvostetaan vaan kovia, entuudestaan miesten hyvin hallitsemia aloja, mm. tietotekniikkaa. Hoito - ja opetustyöt, perinteiset naisvaltaiset ammatit, ovat alueita joihinka ei panosteta noususuhdanteesta huolimatta. Näiden naisvaltaisten alojen suurimmat kärsijät ovat lapset, vanhukset ja sairaat. Tutkimuksien mukaan palkkojen eriarvoisuus on vain lisääntynyt Suomessa.
Köyhyys on pesiintynyt suomalaisiin koteihin ja tuonut pysyväksi vieraaksi häpeän ja nöyryytyksen. Huolestuttavia ovat havainnot, joiden mukaan köyhyys on jälleen alkanut periytyä. Köyhyyden ylisukupolvittuminen uhkaa monia lapsia ja heidän tulevaisuuttaan.(Kaleva 30.11.1999) Ei haluaisi luoda tulevaisuuden uhkakuvia taloudellisen tilanteen muuttumisesta yhtä huonoksi kuin mitä se oli sodan jälkeen aina 60-luvulle asti, sillä köyhyys koskettaa erikoisesti naisia ja lapsia niin Suomessa kuin koko maailman laajuisestikin. "Ensimmäiseksi mikä tulee mieleen on sellainen köyhyydentunne, näytti köyhältä, ei ollut tavaroita kotona esim. huonekaluja ei meillä ollut, että ei voinut ketään kaveria pyytää kotiin. Köyhyys, se on ensimmäisiä muistikuvia häpeäntunteesta. Tämä köyhyyden tunne oli voimakas, se köyhyys tuntui erikoisen häpeälliseltä kouluaikana, kun joku koulutoveri kävi kotona ja näki sen köyhyyden. Vaatteista tuli myös häpeää, kun ei ollut lämpöisiä lapasia ja laitoin isän kintaat, joita pojat sitten pilkkasivat. Nuorten joukossa oli ujoutta poikia kohtaan, tuntui ettei ole tarpeeksi hyvä, eikä ole kunnollisia vaatteita, se köyhyys tuli aina joka paikassa vastaan."( Lyydia) Taloudellisen vallankäyttö on yhä edelleen vallitsevana useimmissa perheissä, kulttuurin luoma kuva perhettä elättävästä isästä ei ole kovin helposti muutettavissa. Taloudellisen riippuvuussuhteeseen ole odotettavissa muutoksia, niinkauan kuin naisilta riistetään mahdollisuus tasa-arvoiseen koulutukseen ja palkkaukseen ja heidän kohtuuton vastuuttaminen perheestä lopetaan. Naisilla perhesyyt vaikeuttavat työlle omistautumista, sillä naiset vastaavat yhä edelleen perheen arkirutiineista, ovat yleensä kotona lapsen sairastuessa. Käytäntö nojaa perinteisiin asenteisiin ja näyttää muuttuvan verraten hitaasti, siitä huolimatta, että naisten enemmistö kannattaa miehen ensisijaisuuden ja perinteisten sukupuoliroolien purkamista. Yhteiskunnallisesti on näkymättömästi varmistettu naisen alistuminen kulttuurisesti, jolloin voidaan taata miehille edullisempi asema yhteiskunnan voimavarojen jaossa. (Auvinen 1979) Markkinatalouden liberalismi on vallannut alaa ja hyväosaisilla on tietoa ja taitoa järjestää asioitaan niin, että he saavat kakusta yhä suuremman palan ja tämänhän sopii hyvin patriarkaattiseen sukupuolijärjestelmään, missä on aina ollut rahanvalta. On vaarassa syntyä uskomus feminismin tarpeettomuudesta, varsinkin nuorten naisten keskuudessa, jotka ovat syntyneet valmiiseen pöytään. Heillä on hyvä koulutus, työ sekä mahdollisuudet mihin vain, eikä heidän ei ole koskaan tarvinnut taistella oikeuksiensa puolesta. Naissolidaarisuuden kannalta olisi erittäin tärkeää ylläpitää jatkuvaa keskustelua tasa-arvosta ja sen välttämättömyydestä. Suurimmalla osalla Suomalaisista naisista ei ole tietoa että feministinen teoria ulottuu muun muas poliittiseen hierarkiaan ja kaikkiin yhteiskunnallisiin rakenteisiin(Liehu, 5/1999). Naisen identiteetti "pienenä ja heikkona" johtaa edelleen siihen, että nainen voi poliittisesti esiintyä ja menestyä vain miehen kautta, ja että nainen ei helposti luota toisen naiseen yhteiskunnallisena vaikuttajana, sillä vaaleissa yhä edelleen naisten äänet menevät miehille.
5. Äiti- myytti
Patriarkaattisen yhteiskunnan suurimpia, naista kontrolloiva, näkymätön myytti on Suomessa yhä edelleen vallitseva äiti- myytti, esimerkinomainen malli, jonka mukaisesti tiettyjen yhteisön jäsenten odotetaan käyttäytyvän. Myytti antaa oivan vallankäytön välineen ja tukee patriarkaattista yhteiskuntakuvaa, mahdollistaen heterogeenisen miesoikeuden naisen ruumiiseen. (Auvinen, 1979) Tutkimusten mukaan ihmisen käyttäytymistä ja sen mukaisesti eri sosiaalisia instituutioita hallitsevat alitajunnasta tulevat lait. Meihin naisiin on jo pikkutyttönä istutettu mielikuvat malliäidistä, jonka antaman esikuvan mukaan meidän odotetaan käyttäytyvän. Naiseuden moraalisen arvon määrittämisestä kertoo äitienpäiväperinne, jonka vietossa korostuu se, millainen on kulttuurinen näkemys oikeasta ihanteellisesta äidistä, miehen ja lasten rakastamasta "Mariasta".(Saarnivaara, 1998) Riitta Auvinen on artikkelissaan "Ylistämällä alistettu" käsitellyt äiti- myytin määritelmää struktuaaliseen myyttikäsitykseen nojaten. Symbolisella tasolla tarkasteltaessa kasitteitä "nainen" ja "naisellinen "ovat usein ristiriidassa naisten elämänkokemuksien kanssa. Tälle ristiriidalle perustuu myös " ylistämällä alistaminen " ideaalinaiseuden kohottaminen niin korkealle, ettei kukaan normaali nainen siihen yllä. Näin hyvän ja oikean naisen mitta on saavuttamattomissa , ja epäonnistuminen siinä naisten heikkoutta, pahuutta ja huonoutta. Struktualistien mukaan, ihmisten käyttäytymistä kuin myöskin sosiaalisia instituutioita hallitsevat alitajunnasta sanelevat lait. Myytin takaa löytyy alitajuntainen rakenne, joka hallitsee ajatteluamme, ja näin selittää monia yhteiskunnallisia ilmiöitä. Perusristiriita, johon äitimyytti etsii ratkaisua, on miehen ja naisen välinen vallankäytön ongelman. Myytti pyrkii turvaamaan miehen vallan. "Mies jolla on tarve alistaa nainen ei ole normaali, ei sellainen ihminen voi olla terve. Miehellä on se oma vika ja vaikka se kuinka vaihtaa naista se kohta on samanlainen. En tiedä onko se kulttuurin tuottamaa, minusta tuntuu että se on vanhoillinen ajatus, että naisia saa kohdella miten haluaa, että sen pitää olla niinkuin minä sanon ja minä saan sanoa mitä vain. Mulla on semmoinen mielikuva. Semmoinen mies ei pysty olemaan kunnolla kenenkään naisen kanssa, vaikka sillä olisi pitkä rivi niitä."( Marjatta) Mutta äitimyytissä vallankäytön perusongelma on piiloitettu jokapäiväisestä ajattelustamme niin, että ristiriita on kätketty vastakohtaisuudeksi kahden eri "naislajin välille", halkaisten naisten rintaman onnistuneesti kahtia. Saaden naiset kilpailemaan keskenään, sen sijaan että he muodostaisivat yhtenäisen uhkan miehelle ja miehen vallalle. Kulttuurissamme on vain yksi "mieslaji", mutta meillä on valttämättä vähintään kaksi eri naislajia, hyvä ja huono,äiti ja huora. Naisten maailmaa hallitsee, kodissa sekä yhteiskunnassa skitsofreeninen atmosfääri. Suoritetussa tutkimuksessa on saatu esille kolme selvää asenneulottuvuutta, joiden katsotaan kuvaavan, miten naiset suhteuttavat itsensä äitimyyttiin, miesten ehdoin rakennetussa yhteiskunnassa. Kaksi suhtautumistapaa edustavat perinteistä ajattelua, kirkollisen instituution luomaa kuvaa, jossa miehen tulee olla perheen pää ja vaimon elatus kuuluu miehelle. Lisäksi kärsijän osaan sopeutuneet uhraavat oman elämänsä perheelle periaatteella: kaikki se kestää, kärsii ja anteeksiantaa. Kuitenkin mies voi sallia vapauksia itselleen, harrastukset, ylityöt ja ulkopuoliset suhteet. Kolmas asennoitumistapa haluaa irtaantua äitimyytin ajattelusta ja naisen elämää sitovista kahleista, pyrkien muuttamaan myytin sisältöä. Nämä naiset ovat korkeammin koulutettuja ja nuoria. He kannattavat naisten osallistumista politiikkaan ja kannattavat laajaa demokratiaa, lisäksi he ovat maallistuneenpia suhtautumisessaan kirkkoon ja uskontoon. Se miten naiset suhteuttavat itsensä miehen ehdoilla rakennettuun yhteiskuntaan, maskuliiniseen kulttuuriin, ja tyypilliseen heijastumaan, äitimyyttiin saneltuu miehestä, joka avioliitossa elää naisen rinnalla.(Auvinen, 1997)
6. Naisen määrittelyä
Tarkasteltaessa naisen häpeää, ruumiinkuvan ja seksuaalisuuden kautta, törmää käsitykseen naisten sosiaalistaminen, joka on hienovaraisempaa kuin miesten, mutta julmempaa.Tyttöjen käyttäytymistä arvioidaan kunniallisuuden ja kunniattomuuden käsitteillä, kun taas poikien käyttäytymistä määritetään kunnollisuuden ja kunnottomuuden käsitteillä. Eli naisia määritellään enemmän heidän seksuaalisuutensa kautta kuin miehiä, lisäksi naisia määritellään myös enemmän heidän äitiytensä kautta kuin miehiä isyyden kautta. Tutkijat puhuvat viettitaloudesta, johonka kuuluvat häpeän kiusaantumisen ja inhontunteet. Yksilöstä tulee vastuullinen viettitaloutensa säätelijä, ja kunnollisuutta ja kunniallisuutta muokataan identiteetin osana. Oman käyttäytymisen tarkkailu ja pyrkimys tunnetilojen hallintaan ovat nykyihmisen oppimia kunnollisuuden normeja. ne määrittelevät käyttäytymistämme naisina, koodit ovat ruumiimme muistojen arkistoissa, ja ohjaavat toimintojamme.Tässä näkyy patriarkaattisen näkökulman naisille asettama paikka emotionaalisesta vastuusta tunnetilojen säätelijänä perheessä - äiti, madonna / paha, huora. Vallitsevan kulttuurin mukaisesti nainen on ensisijaisesti äiti, huolenpitäjä ja hoivaaja. Kotiin ja naiseen liitetään samanlaisia ominaisuuksia: sopua ,epäitsekkyyttä, huolehtivaisuutta, anteeksiantoa ja rakkautta. Väkivaltatilanteessa häväistys koskettaa syvältä naisen oikeutta ruumiin koskemattomuuteen. Fyysinen väkivalta on satuttavaa, mutta myös huorittelu on yksi naista syvästi loukkaava nimitys. Onhan naiselle asetettu rannaton vastuun ala, jota on vaikeasti erotettavissa itsestä. Miehen tunkeutuessa hänen naiseuteensa naisen kokemaan häpeään liittyy kokemus kunnian menettämisestä, sillä "alistetun" häpeän kokemuksessa alempiarvoisuus ja huonommuus sisäistetään, identiteetin epämiellyttävät puolet ovat paljastuneet ja miten oma minä koetaan epäkelvoksi.(Auvinen, 1979) "Kyllä ne lapset ymmärsivät sen tilanteen , kun ne kuuli kaiken. Minusta tuntuu että lapset joutuivat häpeämään yhtä paljon kuin minäkin, sillä se haukkui niitä samalla lailla kuin minuakin. Häpeä on perheen yhteinen ja häpeä periytynyt myös lapsiin. Joissakin lapsissa se näkyy vieläkin. Matti (poika) häpeää vieläkin esim. naapureita, se sanoo häpeän ja ahdistuksen tulevan heti kun lähestyy kotia." ( Marjatta)
"Kun mies haukkuu lasten kuullen se nolottaa ja samalla lailla varmaan lapsienkin kuunnella sitä,että tämmöitäkö meillä on. Uskoisin naisellisuuden häpäisemisen kuulemisen olevan vielä kovempaa, kun kysymyksessä on tyttölapsi." ( Lyydia ) Häpeää ei haluta tunnistaa, koska se on tuskallinen ja tarttuva kokemus , sillä se koskettaa koko itseä; itsen olemassaolo joutuu vaakalaudalle konkreettisena fyysisenä kokemuksena( haluina painia maan alle tai toiveena kun maa nielaisisi.) " Kun jouduin ensimmäisen kerran haukutuksi ja nimitellyksi, en ollut uskoa korviani, en halunut kuulla. " ( Lyydia) Yksi naista alistava tekijä löytyy kielestä, joka on maskuliininen, sijoittaen naiset sekundaariseen ja toisarvoiseen asemaan yhteiskunnassa. Suurin osa poliittisesta, taloudellisesta ja käytännöllisestäkin päätäntövallasta kuuluu miehille. Miesten hallitsevuus näkyy kielen käytössä, rakenteessa sekä merkityksessä. Kieli kertoo käyttäjänsä kulttuurista ja maailmankuvasta, ja heijastavat mm. miehen ja naisen arvostusta ominaisuuksia, toimintaa ja vallanjakoa. Kieli on seksististä, sillä yleisiin ilmauksiin liittyy maskuliinen stereotyyppi, joka suosii miehiä. Patriarkaattisen maailmankuvan ajatusmallit ovat juurtuneet syvälle kieleen, joka ei ole kuitenkaan muuttumaton vaan historiallis- yhteiskunnallinen ilmiö ja sellaisena muutettavissa. Suomen kieltä on sanottu miehekkääksi kieleksi.(Saarnivaara, 1989)
7. Koulu häpeän tuottajana
Ulla Kosonen on tarkastellut häpeää ja sen syntyä koululiikunnan kautta, joka yhä tänään, jopa enenevässä määrin keskittyy kilpailuun ja voittamiseen, sensijaan, että toteutettaisiin sosiaalisuutta, vastavuoroisuutta ja toisten kansssa olemista, jotka ovat tyttöjen kehityksessä tärkeitä elementtejä. Piilo-opetussuunnitelmaan kuuluva kilpailu ja vertailu ulkonäöllä toimivat tehokkaasti erojen luomisessa ja ylläpitämisessä. Nancy Lesko katsoo että ruumiin opetussuunnitelma on vaikuttavin uskon horjuttaja naissolidaarisuuden toteuttamisen tiellä, koska se ajoittuu tärkeässä identiteetin kehittymisen vaiheessa. Kun kasvatukseen liitetään häpeä ja häpäiseminen, tulokset ovat nopeita, mutta jälkitaudit saattavat näkyä vasta aikuisena Marjatta kertoi kokeneensa kotona enemmän pelkoa, isän juopottelun takia, kuin häpeää, mutta koulussa hänen häpeänsä sai todelliset kasvot, jättäen jälkeensä muistot, jotka hän sanoi muistavansa niin kauan kuin elää.(Kosonen, 1997) "Koulussa oli semmoinen tämä meidän opettaja, se joskus sanoi mulle, kun minä myöhästyi koulusta kun oli pitkä matka, niin se sanoi kaikkien kuullen, että kun isäs on juoppo ja kotosin sieltä juoponperältä. Sen se sanoi kaikkien oppilaiden kuulten, meitä oli neljä luokkaa. Minä en ikinä unohda sitä, se oli kamalaa." "Nuorten joukossa ujostelin , olisiko se ollut häpeää, vaatteitahan sai aina hävetä. Kouluajalta tuli tunne että olenko minä huonompi, se saattoi johtua isän juomisestakin. Koulussa minua nimiteltiin oli semmoinen yksi poika, ei tytöt kyllä koskaan, joka nimitteli, se oli kiusaaja."(Marjatta) Häpeällä on kauaskantoiset vaikutukset naiseksi kasvamisessa. Se pitää naiset nöyrinä ja alistettuna sekä kyvyttöminä samaan omaa ääntään kuuluviin. Koululiikunnan perustuessa kilpailuun ja vertailuun se ei anna mahdollisuutta omille sisäisille haluille ja tarpeille. Poikien liikunta on enemmän joukkuepeliä, jossa ei niin raaíasti joudu altistettua suorituskeskeiseen tarkkailuun ruumiin kautta kuin tyttöjen yksilösuoritukseen tähtäävissä taito - telinevoimistelussa. (Kosonen 1997)
Omat aikuiset tyttäreni kertoivat kuinka vaikeaa oli olla aina luokkansa pienimpiä, sillä pituusjonoon järjestäytyminen oli heti ensimmäinen tilanne, jossa joutui arvioimaan oman ruumiinsa, suhteessa toisiin tyttöihin. Liikuntatunneilla uhkaa paljastua nuorten tyttöjen ja naisten erityinen häpeän aihe: oma vartalo, joka ei sovi määrättyihin standarheihin. Tämä kilpailuasetelma oman ruumiin kautta säilyy läpi koko seksuaalisen ikäjakson, korostaen femiinistä alistussuhdetta miehiin ja pyrkii mukautumaan miesten mielenkiinnon mukaan. Tänä päivänä institutionaalinen media määrittelee yhä voimakkaammin naiskuvan ja trendit ylläpitäen sukupuolten välisiä eroja. Tuloksena on yhä kasvava leikkely, (kauneusleikkaukset) nainen on jälleen alistettu lääketieteelle ja sen vallan alle. Lehdet välittävät kuvaa ikuisesta nuoruudesta, on syntynyt pakkomielteinen suhtautuminen vartaloon ja kauneusihanteiden orjalliseen noudattamiseen. Foucault puhuu biovallasta, jonka vaikuttavuus lepää tiedon (lääketieteellinen, psykologinen, biologinen) ja vallan varassa, joka kohdistuu elämään ja ruumiiseen. Lapsista ollaan taas kerran, historiansa aikana, muodostamassa jäljennöksiä aikuisista, ruumiinkuvan ja pukeutumisen kautta. Jo 11-vuotiaan tytön on oltava kuin kuin pieni aikuinen. Tietty naisihanne äärimmilleen vietynä on anoreksiaa sairastava nainen, joita mallikuvien kautta ihanoidaan. Neuroosien ja anoreksian katsotaan olevan nykypäivän vastine hysteerikoille, joita lääketiede aikoinaan piti objekteina , jotka eivät hallinneet itseään. Käytännössä he kuitenkin hallisivat ympäristöään. Vallankäyttö ei ole stabiili vaan se vaihtelee.(Nygård)
8. Yhteisö ja häpeä.
Filosofian tohtori Kari Turunen (Anna, 39/1999) liittää häpeän yhdeksi ihmisen olemassa olevasta perustunteesta. Häpeä on ihmisen sosiaalinen aisti, joka panee ihmisen ottamaan vastaan ympäristön vaaatimuksia. Se toimii usein tiedostamattomasti, mutta myös varuillaan olon tunteena. "Selvinkin päin se nimitteli, vaikka sitä tiesi ettei ole semmonen kuin isäntä sanoi, tuli semmonen tunne.,miten sen nyt sanoisi oliko se pelkoa vai mitä. Minulla oli semmosia aikoja että minä olin masentut, minä itkin paljon kun olin yksin. Olisi ollut joku jolle voisi puhua, kyllä sen voi sanoa, että häpeä sulki suun. Naapurisuhteet menivät useaksi vuodeksi, taustalla oli pelko, kun mies kielsi menemästä heille, mutta kyllä siinä oli taustalla häpeäkin, isäntä oli käynyt haukkumassa minua naapurissa. Minä en tiedä miten minä kestin tämän häväistyksen, ja mistä minä sain voimaa. Minusta tuntui että kaikki, naiseus, äitiys ja koko ihmisarvo mitä minussa on, oli häväisty." (Marjatta) Liian suuri häpeäntunne synnyttää häpeänraivon, joka voi kohdistua joko omaan itseensä tai toisiin ihmisiin, aiheuttaen häpeänlamaannuksen, jota Husso on käsitellyt tutkimuksessaan "Hajoamiskokemuksia parisuhdeväkivallassa". "Naisella häpeän tunne on syvempää kuin miehellä. Kyllähän miehelläkin on häpeää omasta tilanteesta , vaikka ei se mies koskaan siitä puhunut. Miehillä se häpeä voi olla enemmän semmoista sosiaalista. Häpeä syyllisyys ja viha tuntuu olevan yhteydessä kaikki on niinkuin yhtä raskasta, noidankehä tai joku tämmöinen, kaikkea on kaikessa. Vaikka vuosien mittaan on jo etääntynyt näistä tunteistä, ne tulee kuitenkin kaikki semmoiset heti pinnalle, en tiedä mistä se johtuu mutta mulla on heti pinnalla se viha. Mulle tule kamala viha heti jos mies yrittää vaikka leikinpäältä jotain sanoa. Minä en käsitä, että ihan pienestäkin, varsinkin jos olen vähän väsynyt."(Marjatta) "Minä aattelin että näistä väkivaltatilanteista syntyy vihaa, syyllisyyttä siitä että minä vihaan jota joutuu häpeämään, syntyy kierre josta ei pääse irti." (Lyydia) Tunteet eivät ole staattisia vaan muuttuvia. Syyllisyydesta voidaan päätyä vihaan mutta yhtä hyvin myös häpeään, näyttää siltä, että naisen viha ja syyllisyys uppoavat häpeän pohjattomaan suohon. Häpeässä kyse ole rangaistuksesta, joka on jollain lailla ulkoinen, vaan auktoriteetista, joka on ulkoinen. Jos ulkoinen auktoriteetti on sisäistetty ja sen normit ylitetään, häpeämme, menettäessämme kunniamme. Pelkonsa ilmaisija joutuu tässä systeemissä kaiken hyväksynnän ulkopuolelle. Puhumattakaan vihansa ilmaisijalle, sillä hän rikkoisi eniten naisille sallittujen tunteiden skaalan. Anna Campbellin (Nykyri, 1997) mukaan naiset kokevat vihantunteen sisäiseksi uhkaksi ja luonnonvoimaksi, joka purkautuu liian kovalla voimalla ja vailla minkäänlaista kontrollia.Se voi ilmetä ääneen itkemisenä ja silmittömänä raivona, mikä ulkopuolisesta näyttää kohtuuttomalta. Suhteessa vihaan naiset kokevat olevansa pikemminkin voimattomia uhreja kuin aktiivisia toimijoita. Naiset tuntevat häpeää, ahdistuvat ja syyllistyvät siitä, millaisen kuvan antavat itsestään raivotessaan. (Nykyri, 1997.)
9. Lopuksi
Häpeän tunne on tunteista vaikeimmin lähestyttävissä, sillä itseä koskevana ja syvästi ruumiillistuneena sitä on vaikea verbalisoida.Verbaalinen ilmaisu on ensimmäinen askel häpeän ja muiden vaikeasti lähestyttävien tunteiden käsittelyssä. Toisaalta ihminen ei aina edes itse tiedä, onko vastustajana häpeä, sillä mittaria sen mittaamiseen ei ole keksitty. Häpeään sidottu ihminen saattaa olla tavallista enemmän sidottu vanhempiinsa ja heidän kautta kulttuuriseen alistamiseen. Haastatteluun osallistuneiden naisten kertomuksista kävi selvästi ilmi perheen yhteiskunnallisen kehyksen tärkeys, sillä perheen köyhyys sekä isän juopottelu koettin raskaana ja häpeällisenä. Koulun osuus häpeän tuottajana tuli selvästi ilmi, tytön ollessa avuton kiusaavan pojan, sekä sadistisen miesopettajan edessä. Aviomiehen haukkuminen kosketti äitinä olemisen identiteettiä, herättäen pelon ympäröivän yhteisön tuomiosta. Häpeän kokemukset liittyivät kokonaisvaltaiseen naiseuden häväistykseen. Kumpikin haastateltavista oli sitä mieltä, että häpeä on periytyvää, ainakin tyttöjen kohdalla, jos he lapsuudessaan kokevat paljon häpeän ja syyllisyyden tunteita. Naiset totesivat kokemansa väkivallasta vaikenemisen taustalla olevan pelon jonka pohjalta kuitenkin löytyy häpeä ja häväistyksen tunne. Naisen häpeän syvyys on kulttuurisesti tuotettu ja opittu. Toiseuden asemaa korostavat stereotyyppiset koulutussuunnitelmat, yhteiskunnalliset vallan kehykset ja näiden vaikutus sukupuoli-identiteettiin. Naisten häpeän voittamiseksi tarvittaisiin yhä lisääntyvää todellista tasa-arvoa ja yhteiskunnallista muutosta. Tasa-arvoon ei riitä ainoastaan äänioikeuden saaminen, vaan todellista tasa- arvoa, missä sekä mies että nainen saisivat vapaasti valita erilaisia vaihtoehtoja elämässään. Siihen tarvitaan myös naisten omaa tahtoa, sisaruutta sekä naissolidaarisuutta. Heidi Liehun mukaan, historian pisin luokkataistelu on jo käynnistynyt, meneillään on vielä kesken oleva vallankumous. Vasta kun nainen vapautuu itsenäisesti omistamaan ja käyttämään miehen tavoin valtaa, voi patriarkaatti murtua. Kapitalisti vapauttaa naiset, tie mieshierarkioihin on se, että nainen menee olemassa oleviin rakenteisiin ja käyttää valtaa. Naisten tapa ajatella ei muuten kulkeudu vallan sfääreihin. Vain roolien muutos voi murtaa kodin rakkauden ja politiikan rakkaudettomuuden välisen tilan ja johtaa yhteiskuntarakenteiden muuttumiseen. (Liehu) Naisen häpeä voidaan kumota toiseuden purkamisella ja tasa-arvoisella vallankäytöllä. Kun tarkastelen työtäni nyt kolmen kuukauden kuluttua sen valmistumisen jälkeen, herää mielessäni uusia ajatuksia naisen ruumiinkuvan ja häpeän suhteesta: Länsimaisen ajattelun mukaan naisen ja miehen ruumiillisuutta on arvotettu eri tavoin. Mieheen liitetään ensisijaisesti mielen , järjen ja tietoisuuden ulottuvuudet, kun taas naiseuden biologisoinnin kautta nainen nähdään anatomiastaan riippuvaisempana kuin mies. Naisruumista pidetään monissa kulttuureissa saastaisena ja vaarallisena, kun taas miehistä ruumiillisuutta ajatellaan kiinteänä ja eheänä. Naisen ruumiin samaistuminen likaiseksi ja tahraavaksi muodostaa symboolisen esimerkin lian ja epäjärjestyksen kytköksestä.Toiseuden kautta naiselle on sälytetty vastuu arjesta, peseminen ja siivoaminen, perheen ja työnantajan hygienista huolehtiminen on prosesssi jossa nainen mielletään paitsi puhtauteen myös likaan, taas tämä sama skitsofreeninen tila, johonka nainen on asetettu. Kun naisen alaruumiiseen ja eritteisiin liitettiin yliluonnollisia voimia joita oli kontrolloitava, annettiin samalla oikeus naisten sortoon. Kun tarkastelen häpeän perimmäistä syntyä ruumiinkuva kautta tajuan Marjatan sanonnan: "Naisella häpeän tunne on syvempää kuin miehellä. Miehillä se häpeä voi olla enemmän sellaista sosiaalista." Toivoisin teidän hyvät keskustelijat ottavan kantaa yhä yleistyvämpään nuorten naisten syömishäiriöihin . Miten se liittyy naisen ruumiinkuvaan ja elämänhallintaan? Mikä on tiedon ja vallanliiton mahti naisruumiin representaatiossa ?
Häpeä ja tappio
Elämässä tapahtuu tragedioita, joista jää mieleen raskaita negatiivisia tunteita. Parisuhde on vaikeuksissa, kun toisella puolisolla on muistiin ladattuna tappioita ja häpeää, joita ei pystytä purkamaan. Kun minuus on joskus mitätöity ja poljettu maahan, voi uusi kolaus satuttaa herkästi. Huonommuutta, häpeää ja tappiota poteva yrittää puuduttaa mieltään ja torjuu ajattelemasta kokemuksiaan. Vahvat negatiiviset lataukset ovat kuin ukkospilviä hänen päänsä päällä, jotka sumentavat todellisuutta, vaikka hän ei haluaisi edes tunnustaa niitä. Sairas häpeä kietoo hänen mielensä kehään, jossa se tulee uniinkin ja voimat hupenevat jatkuvaan vatvomiseen. Menneistä kokemuksista muodostuu hänen mieleensä miinakenttä, jossa räjähdys- tai romahdusvaara vaanii häntä. Jatkuva torjuntataistelu lukitsee negatiiviset tunteet hallitseviksi ja tekee hänet joustamattomaksi. Myös puoliso kokee häpeän olemassa olon. Hän joutuu kulkemaan varpaillaan ja väistelemään arkaluontoisia tapahtumia. Vaikka asia puhutaan hänen mielestään selväksi, se ei katoa toisen mielestä. Puoliso kokee häpeävän ihmisen olevan itsekeskeinen ja omaan napaansa tuijottava suuri egoisti. Kun tappion kärsinyt puhuu toistuvasti ongelmastaan, toisesta tuntuu, ettei hän haluakkaan päästää pois itsensä vatvomisesta. Omien tarpeidemme täyttäminen ja epäterve kasvatus vahingoittaa lapsia monin tavoin. Se jättää jälkensä siihen, millaisia aikuisia meistä tulee. Se voi jättää ruumiiseemme arpia; se voi tehdä ruumiimme sairaaksi, alipainoiseksi tai ylipainoiseksi; se voi viedä meiltä kokemuksen terveestä seksuaalisuudesta; se vääristää ajattelumme ja hengellisen elämämme; ja se voi synnyttää kummallista ja virheellistä käyttäytymistä. Lisäksi se synnyttää aina virheellisiä tunteita. Läheisriippuvan aikuisen elämä on hirmuisen vaikeaa. Me yritämme täyttää tarpeita joita emme voi täyttää, me yritämme täyttää tarpeitamme väärällä tavalla, emmekä me edes tiedä mitä tarpeita meillä on. Joskus koko elämämme voi näyttää vain yhdeltä suurelta tarpeelta. Meidän tunteemme ovat usein ylivoimaisen voimakkaita tai näennäisesti järjettömiä. Tai sitten me olemme niin irti tunteistamme, että olemme turtuneita. Me saatamme kokea palan nousevan kurkkuun tai vatsamme kipristelevän, ja ihmettelemme kun emme oikein jaksaisi elää. Tai me saatamme lääkitä ahdistavia tunteitamme aineilla, ruualla, seksillä tai adrenaliinia nostavilla aktiviteeteillä. Kaiken lisäksi se tunnemaailma, jossa me elämme suurimman osan ajasta, koostuu sellaisista tunteista, joita yhteiskuntamme nimittää "huonoiksi" tai "ei-haluttaviksi". Koska nämä tunteet ovat usein hyvin voimakkaita, me koemme usein olevamme "huonoja" ja "ei-haluttavia". Luonnollisesti me haluamme pois näistä tuntemuksista, ja niinpä ne hallitsevat meidän tarpeiden täyttämisen maailmankuvaamme. Ne ovat yksinkertaisesti kestämättömiä, ja sellaisia, joista terveessä ja turvallisessa perheessä kasvaneella aikuisella ei ole aavistustakaan. Me emme käyttäydy järjettömästi. Mutta meidän käyttäytymisemme selitys tulee usein kaukaa, paljon kauempaa kuin me luulemme. Me yritämme kohdata monia tarpeita joita luulemme itsellämme olevan, mutta jotka perustuvat meihin siirtyneisiin tunteisiin. Tunteet ovat hyviä. Ne ohjaavat meitä pitämään itsestämme huolta. Mutta niin kauan kuin tunnemme jonkun muun ihmisen tunteita, me emme voi pitää itsestämme huolta, varsinkaan jos nämä tunteet ovat voimakkaita. Emmekä me voi pitää tuosta toisestakaan ihmisestä huolta. Suuri osa elämämme ponnisteluista suuntautuu aktiviteetteihin, joiden seurauksena ei tapahdu mitään, mutta joita meidän tunteemme ajavat meitä yrittämään. Monesti nämä aktiviteetit ovat ristiriidassa niiden tarpeiden kanssa, joita me voisimme kohdata ja joita meidän olisi hyvä kohdata. Tämä lisää tuskaamme entisestään, ja kaikkemme yrittämisen jälkeenkin me syytämme itseämme saamattomiksi, kyvyttömiksi, heikoiksi, typeriksi ja järjettömiksi. Tunteet ovat energiaa. Ne siirtyvät ihmisestä toiseen ihan itsestään. Joku voi olla puhumatta sanaakaan. Mutta jos olemme hänen lähellään, me koemme jotakin hänen tunnemaailmastaan. Jos omat tunteemme ovat päässeet rauhaan, emmekä kanna mukanamme menneisyydestä tulevia tunteita, me koemme toisen ihmisen tunnetilan. Hän ei voi sitä estää, emmekä mekään. Se vain siirtyy. Parhaimmillaan, jos olemme herkkiä ja rajamme ovat kunnossa, me tunnemme toisen ihmisen tunteet, osaamme erottaa ne omistamme, ja voimme ohjata kommunikaatiotamme ja käyttäytymistämme niiden perusteella yhteiseksi hyväksi. Omat tunteet säilyvät ominamme, ja ne voivat olla hyvinkin erilaiset kuin tuon toisen tunteet. Mutta on kaksi tilannetta, joissa vain otamme vastaan toisen ihmisen tunteet siten, että ne sotkeutuvat omiimme: lapsena, ja aikuisena jonka rajat ovat olemattomat. Terve aikuinen, jonka rajat ovat kunnossa, voi helposti estää toisen ihmisen tunteiden siirtymisen itseensä. Mutta lapsi ja rikkinäiset rajat omaava aikuinen eivät voi mitään - he suorastaan imuroivat toisen ihmisen tunteet sisäänsä ja kokevat ne, luullen niitä omikseen. Jälkeenpäin aikuinen saattaa pystyä erottelemaan ne, mutta lapseen ne jäävät. Tällöin ne ovat lapseen siirtyneitä tunteita, ja aikuisiällä ne ovat lisäksi piintyneitä tunteita, koska ne kulkevat vielä mukanamme. Näistä kaksi tuhoisinta ovat häpeä ja syyllisyys. Mikään tunne ei ole kategorisesti "hyvä" tai "paha". Jokainen tunne on meidän parhaaksemme, eivätkä nämäkään ole poikkeus. Jokaisen tunteen tarkoitus on ohjata meitä elämässä kohti omaa parastamme. Ja sen ne tekevätkin silloin, kun ne ovat meidän omiamme. Mutta aina näin ei ole. Ennen kuin käsittelen tunteiden siirtymistä, määrittelen mitä tässä yhteydessä tarkoitan häpeällä ja syyllisyydellä. Häpeä liittyy omaan olemukseemme ja sen epätäydellisyyteen. Terve häpeä muistuttaa meitä siitä, että olemme ihmisiä ja inhimillisiä, emmekä Jumalia tai erehtymättömiä Korkeampia Voimia. Me voimme kokea häpeää itseksemme, mutta useimmiten me koemme sitä kun muut näkevät oman epätäydellisyytemme. Kun kaadamme kahvikupin, kompastumme portaissa tai pudotamme maljakon, me saamme muistutuksen epätäydellisyydestämme. Tällaisissa tilanteissa me voimme nolostua. Me voimme kuulla väärin, me voimme ymmärtää väärin, muistaa väärin, tai me voimme haluta vääriä asioita huomaamattamme. Me voimme saada raivokohtauksen. Häpeän tunteen tarkoitus on tällöin kiinnittää tietoisen mielemme huomio johonkin, mitä on tapahtumassa. Kaikille näille asioille yhteistä on, että ne ovat muistutusta meidän epätäydellisyydestämme ruumiimme, mielemme ja tahtomme suhteen. Vaikka me saatamme nolostua, meillä ole mitään syytä nolostua. Jos olemme tahtomattamme aiheuttaneet vahinkoa, esimerkiksi pudottamalla arvokkaan maljakon, me voimme tarjoutua korvaamaan sen. Jos olemme äkkinäisessä tilanteessa ottaneet liikaa vaihtorahaa, vaikka huomasimme sen, häpeä voi muistuttaa meitä tahtomme epätäydellisyydestä, minkä jälkeen me voimme palauttaa rahat ja/tai antaa anteeksi itsellemme. Tällä tavoin me rakastamme omaa epätäydellisyyttämme emmekä anna sen aiheuttaa vahinkoa itsellemme tai muille. Sitten me voimme ohittaa sen ja unohtaa tuon tilanteen. Me opimme elämään oman epätäydellisyytemme kanssa. Meidän ei tarvitse jokaisen maljakon kohdalla jännittää hirveästi ja keskittää koko huomiotamme siihen, että emme pudottaisi sitä. Epätäydellisyytemme hyväksyminen antaa meille luvan elää vapaasti. Se on myös muistutus siitä, että joidenkin maljakoiden kohdalla meidän on syytä ottaa epätäydellisyytemme huomioon ja pitää niitä erityisen varovasti. Oman epätäydellisyytemme hyväksyminen - siis virheidemme hyväksyminen tekojen, tiedon ja tahdon suhteen - on rakastavan häpeän sanoma. Se kertoo, että olemme täydellisesti inhimillisiä. Terve häpeä on hengellisyyden edellytys. Korkeamman Voimamme edessä me myönnämme oman rajallisuutemme niin taitojen, tietojen kuin tahdonkin suhteen. Tämä antaa meille nöyryyden, jonka avulla voimme kohdata muut ihmiset tasavertaisesti ja inhimillisinä. Tämä antaa meille vapauden tehdä virheitä, muistaa väärin ja haluta väärin. Meidän ei tarvitse aina tietää oikein. Me voimme luottaa Jumalaan, ja siihen että hän on tehnyt meidät hyviksi. Jos luoja olisi halunnut, että emme tee virheitä, hän olisi luonut meidät toisenlaisiksi. Mutta hänen luomistyönsä sanoma onkin toisenlainen: virheet kuuluvat meille. Ei meidän niihin tarvitse takertua, vaan me voimme vain ohittaa ne. Elämä on jossakin ihan muualla kuin virheiden kammoamisessa. Terve häpeä auttaa meitä siten, että epätäydellisyydessämme emme tahtomattamme vahingoita muita. Se on vapauttava ja iloinen tunne. Se sisältää hyvin paljon elämän vapaudesta, riemusta, innostuksesta ja ilosta. Se antaa meille luvan olla juuri sitä mitä olemme, ja se suojelee meitä täydellisyyden tavoittelulta. Rakastava tietoisuus omasta epätäydellisyydestämme - rakastava häpeä - tekee läheisyyden mahdolliseksi. Se luo perustan anteeksiantamiselle ja -saamiselle. Se antaa meille vapauden vain elää, ja sitten kun sillä on meille jotakin asiaa, se kyllä kertoo sen. Häpeä on lupaus elää vapaasti, jotta meidän ei koko ajan tarvitsisi kiinnittää huomiota virheiden välttämiseen. Me emme voi elää kuin jumalat. Mutta me voimme elää kuin ihmiset. Jumala on antanut meille vapauden jota hänellä ei ole: epätäydellisyyden. Me emme ole jumalia, vaan ihmisiä. Jotta emme epätäydellisyydessämme vahingoittaisi itseämme tai muita ihmisiä, luoja antoi meille häpeän - tietoisuuden omasta epätäydellisyydestämme. Terve häpeä voi olla pientä tai suurta, mutta ei koskaan ylivoimaista. Lisäksi se menee ohi kun kohtaamme oman epätäydellisyytemme, sillä silloin se on tehnyt tehtävänsä, eikä sitä enää tarvita. Mutta siirtynyt häpeä on lähes poikkeuksetta ylivoimaista, eikä se mene ohi. Sen sijaan se saa meidät toistamaan tilanteita mielessämme kuin urheilukilpailun hidastuksessa - yhä uudelleen ja uudelleen, samalla kun mielemme kommentoi tapahtumia kuin asiantuntijat studiossa. Tämä kertaaminen ei johda vapautumiseen - itse asiassa se ei johda mihinkään muuhun kuin korkeintaan omassa pahassa olossamme pyörimiseen. Terve tietoisuus omasta inhimillisyydestämme on vapauttava ja riemullinen kokemus. Tätä ei läheisriippuvilla ole. Sen sijaan, että me kokisimme olevamme vapaita olemaan epätäydellisiä, me yritämme saada vapautta epätäydellisyydestä. Se ei tietenkään onnistu vaikka yrittäisimme kaikkemme. Sen yrittäminen on oman inhimillisyytemme kieltämistä. Silloin me kiellämme myös inhimillisen elämänkokemuksen kaikessa riemullisuudessaan. Piintynyt häpeä istuu meissä kiinni ja peittää alleen nykyhetken terveen ja vapauttavan häpeän. Syyllisyys nousee esiin kun rikomme omia arvojamme vastaan. Se on joskus tietoinen valinta, ja joskus seurausta siitä, että emme uskalla olla totuudellisia. Jos me valehtelemme, me koemme usein sekä syyllisyyttä että häpeää. Syyllisyys johtuu omia arvojamme vastaan toimimisesta, ja häpeä oman epätäydellisyytemme kokemuksesta. Jokin meissä oli kenties niin heikkoa tai pelokasta, että emme uskaltaneet puhua totta. Mutta emme myöskään halunneet puhua totta. Jos emme tiedä, koemmeko syyllisyyttä vai häpeää, voimme kysyä itseltämme kysymyksen: Oliko tässä kyse minun epätäydellisyydestäni, vai teinkö tietoisesti jotakin, joka oli arvojani vastaan? Hyvin usein me huomaamme, että kysymys ei ollut oikeastaan kummastakaan, vaan meidän sisällämme oleva piintynyt häpeä on aktivoitunut. Ja kun se aktivoituu, nykyhetkestä tulevat epäonnistumisen ja epätäydellisyyden tunteet moninkertaistuvat hetkessä. Usein ne syntyvät myös ilman syytä.
Häpeän siirtyminen
Häpeän tarkoitus on auttaa vanhempia kasvattamaan lapsiaan terveesti, heitä tukien ja ohjaten. Jos vanhemmat menettävät hermonsa, heidän häpeänsä tulisi kiinnittää heidän huomionsa siihen ja ohjata heidän käyttäytymistään. Jos he kohtelevat lasta epäkunnioittavasti, syyttävästi, väkivaltaisesti tai piittaamattomasti, heidän pitäisi kokea tervettä häpeää, heidän pitäisi tunnistaa se, ja heidän pitäisi ohjata omaa käyttäytymistään sen mukaisesti. Jos he käyttäytyvät itsekkäästi, uppoutuvat addiktioihinsa, unohtavat lupauksensa tai valehtelevat, häpeän pitäisi jälleen muistuttaa heitä heidän epätäydellisyydestään, jotta he voisivat korjata käyttäytymisensä. Terve häpeä suojelee perhettä siten, että sen jäsenten epätäydellisyys ei vahingoita muita. Tämä edellyttää sekä häpeän tuntemista että vastuun ottamista omasta käyttäytymisestä. Mutta vanhempamme saattavat olla oman piintyneen häpeänsä vankeja siten, että he eivät tunnista nykyhetken tilanteen häpeällisyyttä - on häpeällistä kohdella lasta vahingollisesti. Sen sijaan he ovat oman ylivoimaisen häpeäkokemuksensa vankeja, eivätkä näe tilannetta oikein. He saattavat myös nähdä tilanteen oikein, mutta eivät ota siitä vastuuta. Silloin se häpeä, jota heidän pitäisi kokea ja johon heidän pitäisi reagoida, siirtyy lapseen, joka ei tiedä mitä sillä tehdä. Se jää hänen sisälleen ja kertyy ajan oloon piintyneeksi häpeäksi. Aikuisenakin me voimme kokea, kuinka tuollainen tunnustamaton häpeä synnyttää meissä tunteita, jotka eivät kuulu meille. Jos joku aikuinen kohtelee lähellämme lasta tai toista aikuista hävettävällä tavalla, meissä voi syntyä viha, häpeä, "oikeudenmukaisuuden raivo" tai muu vahva tunne. Jos joku ei kuuntele itse häpeän sanomaa, muut kuulevat sen ja reagoivat siihen emotionaalisesti. Aikuiset osaavat nimetä sen, mutta lapsi ei. Hän jää yksin ottamaan vastaan iljettäviä tunteita isokokoisilta aikuisilta, eikä hän usein saa edes ilmaista niitä. Häneen syntyy piintynyt häpeän ydin, joka ei ole hänestä itsestään lähtöisin. Lapset ovat vielä epätäydellisempiä kuin aikuiset. He eivät vielä tiedä, että nenän kaivaminen julkisesti ei ole soveliasta. Lapselle on luonnollista kaivaa nenää jos sitä kutisee. Aikuisen tehtävä on ohjata lasta käyttämään nenäliinaa, ottaen huomioon, että lapsen on opittava tämä käyttäytyminen. Lapsi ei tee virhettä jos hän kaivaa nenää vielä kymmenennen muistutuksen jälkeen. Hänen oppimisensa on epätäydellistä ja se kestää aikansa. Jos hänen äitinsä sisällä on häpeän ydin, äiti yrittää usein saada arvostuksensa itsensä ulkopuolelta - siitä että hänen lapsensa käyttäytyy aikuismaisesti. Tällöin, välttääkseen omaa häpeän kokemustaan, hän saattaa syyllistää lapsensa ja kohdella tätä häpeällä. Lapsi ei mielestään tehnyt virhettä, mutta hänet leimattiin syylliseksi, tyhmäksi ja hävettäväksi. Nenän kaivaminen ei hänen mielestään ollut hävettävää, eikä se synnytäkään lapsessa häpeän kokemusta. Sen sijaan äidin olisi pitänyt kokea häpeää omasta käyttäytymisestään. Se onkin tuo äidin puuttuva häpeä, jota hän ei kokenut tai ei kunnioittanut, joka siirtyy lapseen. Jos äiti olisi sanonut "Ei ole kaunista kaivaa nenää julkisesti. Jos nenäsi vaivaa sinua, käytä tätä nenäliinaa", tilanteessa ei olisi ollut mitään häpeää. Mutta nyt äidin hävettävä käytös herätti lapsessa häpeän, joka ei kuulunut lapselle. Silti lapsi imuroi sen, eikä tiedä mitä sillä tehdä. Hän koki häpeää, joka tuli "ei mistään". Koska lapsi nolostui, eikä osannut palauttaa häpeää oikeaan osoitteeseen, se jäi hänelle. Se on hänellä niin kauan, kunnes hän palauttaa sen oikeaan osoitteeseen. Kun vanhempani erosivat, minä jäin äidilleni. Äitini purki minulle pettymystään, vihaansa, katkeruuttaan ja pelkojaan. Hän opetti minut vihaamaan isääni. Varmaankin se helpotti häntä, mutta tuollainen käytös on hävettävää. Ei lapsi osaa mitään tuollaisille aikuisten asioille tehdä. Ne eivät kuulu lapselle. Eikä ketään saa opettaa vihaamaan toista ihmistä. Äitini häpeän olisi pitänyt ohjata häntä purkamaan sydäntään muualle. Kaikki se häpeä, joka häneltä jäi tunnustamatta, tuli minuun. Sen mukana tuli myös viha. Molemmat jäivät piiloon, kunnes palautin ne oikealle omistajalleen. En ole puhunut juurikaan äitini kanssa, mutta olen tehnyt itselleni ja muutamille muille tiettäväksi, mikä on oikea osoite ja mitä siihen pitäisi lähettää. Tuon häpeän mukana tuli aivan kauhea tunnemaailma, sillä äiti opetti minut vihaamaan aikuista miestä, ja minusta oli vääjäämättä tulossa sellainen. Olin määrätty kasvamaan kohti häpeää. Kesti pitkään ennen kuin uskalsin sanoa olevani mies.
Lapsi imuroi kaiken häpeän, jota perheessä ei tunnusteta eikä kunnioiteta. Jos vanhemmat huutavat toisilleen karkeuksia, eivätkä tunne tai kunnioita häpeäänsä, se siirtyy lapseen. Aikuisenakin meillä voisi olla vaikeuksia olla tuollaisessa tilanteessa, vaikka rajamme olisivat kunnossa. Lapsella ei vielä ole rajoja, ja voimme vain kuvitella, minkälainen hänen kokemuksensa on. Jos isä huutaa lapselle ja äiti on vain hiljaa, molempien käytös on häpeällistä. Isä antaa vihalleen vallan eikä äiti puolusta lasta isän vihaa vastaan. Jos äiti vielä kokee pelkoa, eikä tunnusta sitä, lapseen siirtyy hänen oman pelkonsa lisäksi hirvittävä sekasotkuinen tunnemaailma - eikä se kuulu hänelle. Vaikka lapsi olisi tehnyt virheen, aikuiset käyttäytyvät hävettävällä tavalla eivätkä auta lasta hyväksymään omaa epätäydellisyyttään. Jos lapsi ei ole tehnyt tietoisesti väärin, vaan ainoastaan ollut epätäydellinen, hän on täysin hämmennyksissä eikä osaa selittää mitään. Vanhemmat ovat epätäydellisiä. He tekevät virheitä, he saavat tehdä virheitä, ja heidän kuuluukin tehdä virheitä. Jos terve häpeä ohjaa heitä, he myöntävät epätäydellisyytensä ja pyytävät lapselta anteeksi. Tällä tavoin he rakastavat omaa epätäydellisyyttään ja auttavat lasta hyväksymään oman epätäydellisyytensä. He vapauttavat lapsen tähän siirtyneestä häpeästä kertomalla, että se ei ollutkaan lapsi, vaan vanhemmat, jotka tekivät virheen. Häpeä palautuu oikeaan osoitteeseen, ja kun se tunnustetaan ja sitä kunnioitetaan, se muuttuu epätäydellisyyden rakastamiseksi. Se tuo ilon ja vapauden. Se tuo oikean ihmisyyden. Virheet kuuluvat elämään. Sitten pyydetään anteeksi ja ehkä korvataan vahinko, ja elämä jatkuu. Lapsi oppii elämän virtauksen, luonnollisuuden ja helppouden. Hänen ei tarvitse jännittää ja hän uskaltaa olla avoin. Hän oppii kunnioittamaan muidenkin epätäydellisyyttä. Eikä hän kanna aikuisuuteen sairasta ja tuskallista piintyneen häpeän ydintä, joka ei kuulu hänelle. Olen kirjoittanut häpeän syntymisestä aiemmin tämän konfliktia käsittelevän luvun lopussa. Daniel Nylund on kirjoittanut aivan erinomaisen kokonaisen nettikirjan nimeltä Häpeä. Suosittelen, niin kuin kaikkia muitakin Danielin kirjoituksia.
Omat tarpeemme. Kirjassa You Mean I'm not Lazy, Stupid or Crazy?! Kate Kelly ja Peggy Ramundo esittävät listan kysymyksistä, joihin emme ehkä ole koskaan pysähtyneet vastaamaan. Jotkut niistä tuntuvat turhilta, liian yksinkertaisilta, tai niiden ajatteleminen voi synnyttää levottomuutta, joka saa meidät pian siirtymään muihin puuhiin. Nämä kysymykset auttavat meitä kuitenkin arvioimaan elämämme tasapainoa:
Mikä on päivittäinen/viikoittainen kapasiteettini työskennellä (käydä töissä ja tehdä kotitöitä)? Kuinka paljon lepoa ja unta tarvitsen, mukaan lukien "tyhjäkäyntiaika", jolloin kukaan ei odota minulta mitään - en edes minä itse? Mikä on vähimmäistarpeeni rahan suhteen - kuinka paljon minun on tienattava, jotta elintasoni on hyväksyttävä? Kuinka paljon aikaa minun tulisi viettää perheen ja ystävien parissa?
Mitä minun on tehtävä, jotta uudistuisin hengellisesti - ei vain uskon/uskonnon suhteen, vaan kaiken sen suhteen, mikä antaa elämääni merkityksen? Kuinka paljon ja minkälaista rentouttavaa toimintaa tarvitsen voidakseni hyvin? Kuinka kauan jaksan työskennellä yhtäjaksoisesti, ennen kuin minun on pidettävä tauko?
Mitä velvollisuuksia minun on täytettävä? Ovatko ne oikeasti minun velvollisuuksiani vai asioita, joita "pitäisi" tehdä? Mitkä asiat tekevät elämäni turhan monimutkaiseksi, niin että minun olisi syytä yksinkertaistaa sitä? Kuinka paljon käytän päivittäin aikaa itsestäni huolehtimiseen: syömiseen, puhdistautumiseen, pukeutumiseen ja terveydestäni huolehtimiseen? Joillekin meistä nämä kysymykset ovat naurettavia - ja joillekin kauhistuttavia edes ajateltavaksi. Jotkut meistä osaavat vastata kaikkiin kysymyksiin suoralta kädeltä. Jotkut eivät osaa vastata ollenkaan. Ja jotkut eivät osaa vastata omasta puolestaan. Toiset voivat odottaa, että joku toinen kertoisi vastaukset. Meidän ei tarvitse vastata niihin täydellisesti, mutta meidän on hyvä tutkia elämämme tasapainoa. Ovatko vastaukset ja niihin liittyvät emotionaaliset reaktiot sopusoinnussa? Sellaisia kuin toivoisimme niiden olevan? Vai vastasimmeko niin kuin toivoisimme niiden olevan? Miten asiat oikeasti ovat? Vastausten tarkoitus on helpottaa meidän elämäämme, eikä vaikeuttaa sitä. Joskus oman elämämme helpottaminen voi tuntua sen vaikeuttamiselta. Robert Burney kirjoittaa: "Tutut asiat houkuttelevat meitä. Sillä ei ole mitään väliä, ovatko ne tuskallisia vai eivät. Kunhan ne vain tuntuvat tutuilta, ne houkuttelevat meitä, emmekä me voi sille mitään, ennen kuin paranemme". Me emme voi tuolle houkuttelulle mitään. Mutta kun me myönnämme sen, me voimme tehdä myös niitä asioita, jotka eivät aina houkuttele meitä, jos tiedämme niiden olevan tarpeellisia. Silloin me tiedämme rakastavamme itseämme ja antavamme itsellemme sitä, mitä me tarvitsemme. Me emme ehkä aina osaa uskoa ansaitsevamme parasta mitä itse voimme itsellemme antaa. Meidät on opetettu antamaan parhaamme muille ja mitätöimään oman elämämme tasapaino. Meidän elämässämme oli joskus niin tasapainottomia ihmisiä, että ainoa keino saada elämäämme tasapainoa, oli yrittää tasapainottaa heitä. Mutta nyt me voimme tasapainottaa itseämme.
Tuskan ja syyllisyyden houkutus
Miksi tuska ja syyllisyys houkuttelevat meitä? Meille on opetettu, että rakkaus kärsii, ja mitä enemmän kärsimme, sitä enemmän me siis rakastamme. Meille on opetettu, että koska Jumala rakasti meitä, hän kärsi meidän puolestamme. Mutta ei Jeesuksen ristinkuolema meitä pelasta. Jos Jeesus olisi vain kuollut ristillä ja astunut sieltä alas pimeyteen, meille esiteltäisiin vain Jumalan tappio synnin edessä. Jumala olisi yrittänyt parhaansa, kärsinyt meidän puolestamme, ja päätynyt ikuiseen pimeyteen. Näinhän Jeesus meille usein esitetään: ristillä roikkuvana, meitä rakastavana, meidän puolestamme kärsivänä ja kohta kuolevana - tai jo kuolleena. Jumalana, josta meille ei ole mitään hyötyä, joka on vain muistutus meidän rikoksistamme, ja joka on niiden edessä avuton. Jumalana, joka sanoo "Yritin parhaani, mutta tässä on tulos. Olen pahoillani. Koettakaa pärjätä". Ilman ylösnousemusta Jeesuksen kuolema olisi tappio - Jumalan kuolema. Rakastava Jumala ilmestyy meille kuitenkin ylösnousemuksessa, kirjaimellisesti uudessa elämässä, hohtavana ja loistavana. Ruumiissa, joka ei tunne kipua, ja sydämessä joka ei tunne tuskaa. Jumalan rakkaus ilmestyy siinä, että hän on unohtanut rikokset häntä vastaan, ja että hänen uusi olemuksensa ei muistuta meitä niistä, vaan ilmaisee olevansa niistä vapaa. Meille ilmestyy Jumala, joka on "parantunut".
Me naulitsemme itsemme ristille, painamme orjantappurakruunun päähämme, ja näytämme tätä kuvaa lähellämme oleville ihmisille. Me näytämme heille, kuinka paljon heitä rakastamme, koska kärsimme heidän puolestaan. Joka kerran, kun näytämme heille tällaista kuvaa, me muistutamme heitä heidän vääryyksistään. Samalla me ihmettelemme, miksi he eivät ole iloisia meidän rakkaudestamme, vaan välttelevät meitä. He välttelevät, koska jokainen tällaisen kuvan näyttäminen osoittaa heille, että heidän rikoksensa ovat sovittamattomia, ja että he vielä joskus joutuvat maksamaan niistä. Me osoitamme heille, että meille he ovat kuolemaksi eivätkä elämäksi. Me annamme heidän haistaa oman kalmamme hajua, ja sanomme heille, että tällainen on heidän vaikutuksensa meidän elämässämme.Tämä ei ole rakastamista, vaan vihaamista. Vaikka emme sitä huomaa, me ostamme oman viattomuutemme syyllistämällä muita. Tuo kuva, jossa kärsimme muiden rikosten tähden, on meille hyvin rakas - ja muille se on muistutus heidän rikoksistaan. Me emme ole vielä antaneet anteeksi. Ja se kertoo heille, että heidän elämänsä vaikutus meihin on tuhoisa ja myrkyllinen - mutta me olemme niin hyviä, että siitä huolimatta yritämme pärjätä heidän kanssaan. Anteeksianto ilmenee uutena elämänä. Jos Jumala olisi kuollut, tilanteemme olisi vielä kauheampi, kuin ennen hänen kuolemaansa. Mutta nyt hän näyttää meille kuvaa ylösnousseesta, jossa tekojemme seuraukset on tehty tyhjäksi. Tällaista kuvaa meidän tulisi näyttää muille. Mekin joudumme kulkemaan ristin kautta. Me voimme saada paljon arvostusta, jos näytämme muille kuvaa, jossa olemme ristillä jonkun toisen puolesta. Mutta tällainen kuva haisee lähestyvältä kuolemalta. Jos me rakastamme, me voimme joutua kulkemaan tällaisen vaiheen läpi, mutta me emme saa jäädä siihen. Meistä tulee surkeita, ja teemme maailman ikäväksi paikaksi. Kun näytämme muille kuvaa, jossa olemme poistuneet ristiltä, ja elämme uutta hohtavaa elämää, me näytämme toisenlaisen kuvan. Se kertoo, että meidän ei tarvitse muistella muiden rikoksia eikä ansaita heidän kunnioitustaan (tai omaa kunnioitustamme) kärsimisen kautta. Meissä voi olla jälkiä kärsimisestä - Jeesuksellakin oli - mutta kärsimisemme ei enää ole se keskeinen seikka, mitä me näytämme. Sitä ennen meidän on nähtävä, että kärsimisellä ei ole mitään arvoa, ellei se johda pois kärsimyksestä. Tämän myöntäminen voi olla kipeää. On niin helppoa ansaita rakastavan ihmisen nimi ja kunnia kärsimällä. Kärsimisen näyttäminen muille on myös hyvä ja turvallinen keino muistuttaa heitä heidän rikoksistaan. Ja jos he eivät sattuisi pitämään siitä, me kärsimme vielä senkin.
Rakkaus näyttää kummun, jolla ei ole ristiä, vaan jolla seisoo hohtava, ryhdikäs ja puhdas olento. Silloin me kerromme muille, että me elämme heidän ansiostaan. Että me olemme heidän olemassaolonsa heijastumia, onnellisia, vapaita ja kauniita. Sen tähden paraneminen ja vapaaksi tuleminen on aina rakkauden osoitus. Onnelliseksi tuleminen on rakkauden osoitus, kun onnettomaksi jääminen on vihan sivallus muita kohtaan. Tuskaan juuttumisen takana voi olla halu ostaa oma "viattomuutemme" syyllistämällä muita. Mutta sillä et rakasta. Rakastat vain jättämällä tuskan ja tulemalla uudelleen onnelliseksi. Mutta sitä ennen voimme joutua hikoilemaan verta. Niin kauan kuin ihannoimme tuota kuvaa kärsivästä ja kuolevasta itsestämme, me emme pysty täyttämään omia tarpeitamme, sillä kuolemaa odottavalla on vain vähän tarpeita. Tuohon rikoksen, vihan ja rakkaudettomuuden kuvaan ihastuminen estää meitä myös suunnittelemasta elämää, sillä kuolemaa odottavalla ei ole kovin monia asioita, mitä suunnitella. Mutta elämään rakastuminen kääntää meidän katseemme eteenpäin. Me alamme huomata, kuinka vahingollista oman kurjuutemme ihannointi on - ja kuinka "ylevien" päämäärien ja "hienojen" tavoitteiden saavuttamiseksi se voi olla naamioitunut. Kurjuuden ihannoimisen tunnistamiseen riittää yksi kriteeri: se tuntuu kurjalta. Siitä luopuminen voi tuntua vaikealta ja ahdistavalta, mutta ei kurjalta. Sen tekee vaikeaksi se, että me vihdoin kohtaamme sen vihamme, jota olemme muiden päälle kaataneet, ja jonka kohtaamista olemme paenneet kurjuutemme kautta syyllistämiseen. Meidän on myös jätettävä nuo tutut - vaikkakin tuskalliset - kuviot, joista luopuminen johtaa meidät ihmettelemään, miten me nyt sitten oikein elämme. Mutta kun kysymme tämän kysymyksen, kysymme itse asiassa: Miten voisin täyttää omat tarpeeni? Ilman tämän kysymyksen kysymistä se on mahdotonta. Ja kun vastaamme tähän kysymykseen, me olemme hyvällä tiellä. Ihminen voi kokea hengellistä häpeää esimerkiksi silloin kun ei saa Jumalalta vastauksia huutoihinsa. Nainen panee sairaana kaiken toivonsa Jumalaan, mutta ei paranekaan. Onkin mielekästä kysyä voiko kristillinen julistus, opetus, sielunhoito tai psykoterapia auttaa häpeästä kärsivää ihmistä uudenlaiseen kokemukseen itsestä ja todellisuudesta? Tärkeintä eri auttamismuodoissa on, että yksilö voi tuntea tulevansa vastaanotetuksi omana itsenään. Jeesuksen kärsimyshistorian ja ylösnousemuksen tulkitseminen häpeän näkökulmasta voi avata uudenlaisen ikkunan myös meidän aikamme häpeästä kärsivälle ihmiselle. Hän voi kokea toivona sen, että Jeesuskin joutui kokemaan, mitä on kärsiä häpeästä. Siitä huolimatta Jumala oli sitoutunut tähän ihmiseen. Häpeä useammin ongelmana kuin syyllisyys. Häpeä voi tänä päivänä olla paljon useamman ongelma kuin syyllisyys. Tämän mukaisesti ihmisen jumalasuhdetta ja hengellistä elämää ei läheskään aina vahingoittaisi syyllisyys vaan hengellinen häpeä. Hengellisellä häpeällä tarkoitan jumalasuhteessa ja hengellisessä yhteisössä ilmenevää häpeää. Kansainvälisesti häpeätutkimus on varsin nuorta. Sitä on tehty erityisesti psykologiaan ja psykoterapiaan liittyen USA:ssa 1970-luvulta lähtien. Sielunhoidon piirissä häpeätutkimusta on tehty varsin vähän sekä ulkomailla että Suomessa. Hengellistä häpeää tutkitaan mm. siitä syystä, että, ihmisiä pystyttäisiin paremmin auttamaan. Syyllisyyden ja häpeän ero. Syyllisyyttä ja häpeää on vaikea erottaa toisistaan, sillä ne muistuttavat toinen toistaan. Voidaan sanoa, että syyllisyys aiheutuu siitä, mitä ihminen on tehnyt. Kysymys voi olla esimerkiksi moraalisista valinnoista, siitä mikä on oikein, mikä väärin. Jos olen toiminut väärin, on tervettä, että tunnen syyllisyyttä. Tällöin syyllisyys liittyy vastuun ottamiseen elämästä.
On olemassa myös epätervettä syyllisyyttä. Ihminen voi tuntea syyllisyyttä, vaikkei olisikaan toiminut väärin tai hänen syyllisyydentuntonsa voi olla kohtuuton suhteessa siihen, mitä hän on tehnyt. Tämän lisäksi on myös ihmisiä, jotka eivät ollenkaan koe syyllisyyttä. Kyvyttömyys tuntea syyllisyyttä voi näkyä siinä, ettei ihminen kanna vastuuta teoistaan. Kyvyttömyys tuntea syyllisyyttä voi kertoa myös siitä, ettei ihminen jaksa tunnistaa syyllisyyttään. Tällainen syyllisyys saattaa olla naamioitunut esimerkiksi häpeän taakse.
Häpeä ei välttämättä ole ollenkaan yhteydessä siihen, mitä ihminen on tehnyt. Häpeä liittyy siihen, kuka ja millainen asianomainen on. Se on tunne omasta olemuksellisesta kelpaamattomuudesta ja arvottomuudesta. Se koskettaa syvästi itsearvostusta ja minäkuvaa, arvoa ihmisenä. Pahan olon ja ahdistuksen aiheuttajina eivät ole jotkin teot, joita ihminen on tehnyt. Häpeästä kärsivä ihminen kokee, että esteenä ihmis- ja jumalasuhteessa on hän itse. "En ole sen arvoinen, että minusta välitettäisiin."
Joissakin tapauksissa häpeä voi olla seurausta myös siitä, mitä ihminen on tehnyt. Ihminen häpeää itseään sen takia, mitä hän on tehnyt. Tällöinkin hänen päällimmäinen tuntonsa on, että hän on huono ja kelpaamaton ihmisenä. Häpeän syntyyn on erilaisia selityksiä. On olemassa monia teorioita siitä, miten kyky tuntea häpeää syntyy ihmisessä. Joidenkin näkemysten mukaan häpeän alkuperä olisi ihmisen ulkopuolelta asetetuissa vaatimuksissa. Toisten mukaan olennaista on mitä ihminen itse sisimmässään tuntee. Kysymys liittyy myös siihen, missä iässä kyvyn tuntea häpeää ajatellaan syntyvän.
Psykoanalyyttisen näkemyksen mukaan kyky tuntea häpeää syntyy aikaisemmin kuin syyllisyyden tunteet. Tästä näkökulmasta häpeän syntyä ovat Suomessa käsitelleet erityisesti psykoanalyytikot Pentti Ikonen ja Eero Rechardt. Heidän mukaansa häpeän alkuperä on vauvan torjutuksi tulemisen kokemuksessa silloin, kun tämä pyrkii hyväksyvään vastavuoroisuuteen äidin kanssa. Kun vauva kuulee äidin lähestyvät askeleet, hän olemuksellisesti jännittyy. Vauva kohottautuu äitiä kohti ikään kuin ajatellen "olen niin hyvä ja arvokas, että äiti tulee minun luokseni". Jos äiti sitten meneekin ohi, vauvan pään on todettu notkahtavan pettymyksestä. Hänessä syntyy toisenlainen tunne, "en ollutkaan niin hyvä ja arvokas, että äiti tulee minun luokseni". Olennaista häpeän kannalta on huomata, ettei äiti eikä vauva tehnyt tilanteessa mitään väärin. Jos vauva olisi toiminut väärin ja tullut torjutuksi, kyseessä olisivat syyllisyyden tunteet. Ne liittyisivät siihen, mitä hän on tehnyt. Psykoanalyyttisen ajattelun mukaan vauva on kuitenkin vielä niin pieni, ettei hän "ymmärrä tehdä pahaa". Vauva reagoi kaikkeen koko olemuksellaan. Torjutuksi tuleminen hänen pyrkiessään hyväksyvään vastavuoroisuuteen äidin kanssa tulee tulkituksi hänen sisimmässään koko olemusta koskevaksi kelpaamattomuudeksi. "Minussa on jotakin vikaa, kun äiti ei tule minun luokseni."
Häpeänkokemus voi siirtyä jumalasuhteeseen . Perinteisesti jumalasuhteen on nähty eheytyvän ja ihmisen pelastuvan Kristuksen sovitustyön ja syntien anteeksiantamuksen kautta. Vuosisatojen ajan tätä mallia on toteutettu yleisellä tasolla kirkon julistustyössä ja yksityisesti ripissä ja sielunhoidossa. Hengellisen elämän ja ihmisen auttamisen kannalta on tärkeä tiedostaa, ettei hengellinen elämä ole erillinen saareke ihmisessä. Ihminen elää ja kokee myös hengellistä elämäänsä oman persoonallisuutensa kokonaisuudesta käsin. Hänen psykodynaaminen todellisuutensa ja elämänhistoriansa vaikuttavat siihen, miten hän kokee Jumalan, toiset ihmiset ja kristillisen julistuksen. Ihminen, jonka perusidentiteetti perustuu häpeään - siis siihen, ettei hän ole minkään arvoinen, ettei hänestä välitetä vie nämä tunnot myös helposti jumalasuhteeseensa. Hänen hengellisen elämänsä peruskysymys ei ehkä olekaan, miten saan syntini anteeksi vaan välittääkö minusta kukaan. Jumalan mykkyys nolostuttaa. Hengellistä häpeää voi kokea esimerkiksi silloin kun ihminen ei saa Jumalalta vastauksia huutoihinsa. Hän yrittää tavoittaa Jumalaa esimerkiksi rukouksessa, mutta hän ei saa mitään ns. rukousvastauksia. Ihminen panee sairaana kaiken toivonsa Jumalaan, mutta ei paranekaan. Seurauksena voi olla nolostuminen. Ihminen on pyrkinyt vuorovaikutukseen Jumalan kanssa, mutta kokeekin jääneensä yksin. Tämä ihmisen tunto on tunnistettavissa myös lukuisissa raamatunkohdissa ja virsissä. "Sinuhun turvaan, Jumala... ja häpeästä säästä." (VK 382) Veisaaja rukoilee, ettei Jumalaan turvautuminen saattaisi häntä häpeään, vaan Jumala armahtaisi häntä Kristuksessa. Jos näin ei tapahtuisikaan, seurauksena olisi nolostuminen: olen katsonut turhaan Jumalan puoleen. Häpeä ihmisen jumalasuhteessa liittyy Jumalaan katsomiseen, Jumalan näkemänä olemiseen. Voiko ihminen kestää sitä, että Jumala katsoo, näkee ja tuntee hänet? Vai onko se suorastaan vapauttavaa, että saa katsoa ja olla hänen näkemänään, joka tietää ja tuntee minut kokonaan?
Miten kirkko kohtaa häpeästä kärsivän? Kristillisen yhteisön, julistuksen ja ihmisen autetuksi tulemisen kannalta on olennaisen tärkeää, miten nuo ihmisen perustunnot kohdataan. Teologisesti on ongelmallista vastata häpeään anteeksiantamuksella. Sen sisäinen viesti häpeästä kärsivälle saattaisi muodostua kokemukseksi: saan anteeksi, että olen olemassa. Käytännöllisen teologian tutkimuksen kannalta on relevantti kysymys, voiko kristillinen julistus, opetus, sielunhoito tai psykoterapia auttaa häpeästä kärsivää ihmistä uudenlaiseen kokemukseen itsestä ja todellisuudesta? Tämä kokemus ei voi perustua siihen, että ihmiselle annetaan anteeksi se, mitä ja kuka hän on. Sen sijaan se voi perustua kokemukseen vuorovaikutuksesta, jossa hän voi tuntea tulevansa vastaanotetuksi sellaisena kuin hän on. Myös sellaisena, joka ei itsekään jaksa hyväksyä itseään. Kristillinen pelastushistoria hengellisen häpeän näkökulmasta
Kristillisen pelastushistorian keskeisimpiä tapahtumia, Jeesuksen kärsimystä, kuolemaa ja ylösnousemusta on teologiassa enimmäkseen tulkittu sovituksen näkökulmasta vastauksena ihmisen synti- ja syyllisyyskysymykseen. Myös hengellinen häpeän tutkimus on kiinnostunut tarkastelemaan tätä kokonaisuutta. Mitä tällainen tutkimus voisi olla? Ristiinnaulitseminen merkitsi häväistyksi tulemista. Risti oli häpeän merkki. "Kirottu on jokainen, joka on ripustettu paaluun." (Gal 3:13) Jeesuksen ristiinnaulitsijat häpäisivät Jeesuksen pakottaen hänet vuorovaikutuksettomuuteen Jumalan kanssa. Näyttikin, että Jeesus todella ajautui pois Jumalan kasvojen edessä olemisesta. "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit" (Matt 27:46) on häpeän perustunne: Jumala ei ole minuun suhteessa, on jättänyt minut yksin. Samalla se on kuin viimeinen huuto, jota säestää vähän myöhemmin kuultu heittäytyminen: "Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni." (Lk 23:46) Häpeän todellisuuteen kaikui myös pääsiäisaamun viesti. Ylösnousemuksessa Jumala paljasti toisenlaiset kasvonsa ja ilmaisi edelleenkin olevansa sitoutunut tuohon häväistyyn Ristin mieheen.
Jeesuksen kärsimyshistorian ja ylösnousemuksen tulkitseminen häpeän näkökulmasta voi avata uudenlaisen ikkunan myös meidän aikamme häpeästä kärsivälle ihmiselle. Hän voi kokea toivona sen, että Jeesuskin joutui kokemaan, mitä on kärsiä häpeästä - olla hylättynä, vailla yhteyttä, arvoton ja osaton kaikesta. Siitä huolimatta Jumala oli sitoutunut tähän ihmiseen. Teologinen tutkimus luotaa suomalaisten häpeäkokemuksia. Joensuun yliopiston teologisessa tiedekunnassa on valmisteilla useita häpeään liittyviä väitöskirjoja ja muita tutkimuksia. Myös Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa on valmisteilla yksi tämän alueen tutkimus. Kaikille näille tutkimuksille on yhteistä, että niissä pyritään ottamaan todesta yhtäältä ihmisen kokemusmaailma ja toisaalta eri tieteenalojen tutkimustieto häpeästä. Valtaosassa tutkimuksia käytetään vuosina 2001 ja 2004 suomalaisilta kerättyjä kokemuksia häpeästä. Ihmisiä pyydettiin lehtien välityksellä kirjoittamaan omista häpeään liittyvistä kokemuksistaan. Tällainen tutkimus ei pyri tilastollisesti sanomaan, miten paljon häpeää suomalaiset kokevat. Sen sijaan se analysoi häpeään liittyviä sisällöllisiä ja laadullisia näkökulmia. Käytännöllisen teologian professori läntisessä koulutusohjlemassa. Häpeä on syvempää kuin syyllisyys

Häpeän tilassa oleva ihminen ei saa apua anteeksiantamuksesta vaan hyväksynnästä. (Sana 19.3.2009)
Häpeä ei ole vierasta kenellekään. Jokaisen eteen on elämän matkalla tullut tilanteita, jolloin on hävettänyt.
Häpeä koskettaa myös hengellistä elämää. Häpeän tilassa oleva ihminen ei koe olevansa armon vaikutuspiirissä. Armo on katkolla, kertoo häpeää tutkiva käytännöllisen teologian professori Paavo Kettunen Joensuun yliopistosta.
Kettusen mukaan Suomen kirkollisessa kentässä kysymystä syyllisyydestä on pidetty kauan häpeää keskeisempänä hengellisen elämän kysymyksenä. Kettunen tahtoo kyseenalaistaa tätä Lutherista kirkkoisä Augustinukseen asti palautuvaa ajattelutapaa. Tekoihin ja tekemättä jättämisiin kytkeytyvää syyllisyyttä tutkija ei ohita, mutta väittää häpeän olevan syyllisyyttä syvemmällä. Häpeä koskettaa koko ihmistä – ei vain tekoja.
HÄVELIÄISYYS SUOJELEE
Kyky tuntea häpeää syntyy Kettusen mukaan jo varhaislapsuudessa vauvan ja äidin suhteessa. Vauvalle tulee tunne kelpaamattomuudesta, kun äiti joskus kulkeekin ohi eikä tule hänen luoksensa. Kettunen tekee erottelun negatiivisen nolaushäpeän ja positiivisen häpeän, häveliäisyyden kesken.
– Positiivinen häpeä suojelee minän rajoja toisten tunkeutumiselta. Se on tahdikkuutta, ettei tunkeuduta toisen elämän alueelle ilman tämän suostumusta.
– Tähän liittyy muun muassa Vanhan testamentin ajatus riisua kengät pyhällä paikalla. Samoin suomalainen sotilas riisuu lakin päästään rukoukseen ryhdyttäessä.
Kettusen mielestä positiivisesta häpeästä puhutaan nykyään melko vähän.
– Se kertoo jotain ajastamme. Esimerkiksi Big Brother -tyyppiset ohjelmat, joissa koko elämä paljastetaan toisten tarkasteltavaksi, kertovat häveliäisyyden puutteesta ajassamme, professori toteaa.
NOLAUSHÄPEÄ TUHOAA
Siinä missä positiivinen häpeä suojelee, negatiivinen häpeä voi pahimmillaan olla ihmistä kokonaisvaltaisesti vangitseva voima. Tällaisen häpeän tilassa oleva ihminen kokee syvää kelpaamattomuutta: En osaa mitään. Minusta ei ole mihinkään. Oikeastaan minua ei pitäisi edes olla olemassa. Saamastaan noin 450 kirjeestä Kettunen on jaotellut sitä, mistä häpeää koetaan. Häpeää koetaan muun muassa omasta syntymästä, seksuaalisuudesta ja sukupuolesta.
– Erityisesti naiset kokevat häpeää sukupuolestaan, Kettunen sanoo.
Hänen mukaansa tämä liittyy Suomessa aiemmin vallinneeseen maatalousvaltaiseen yhteiskuntaan, jossa poikalapsia pidettiin tyttöjä toivotumpina.
SYNNINPÄÄSTÖ EI AUTA
Synninpäästön julistaminen ei auta häpeään. Kettusen mukaan häpeään ei pitäisikään julistaa synninpäästöä, sillä se vain yleensä pahentaa tilannetta.
– Syyllisyys liittyy tekemiseen ja häpeä olemiseen. Tämän logiikan mukaan anteeksiantamuksen tarjoaminen häpeään viestittää sitä, että saat anteeksi, että olet olemassa.
Kun synninpäästö ei tuo helpotusta, ongelmat vain syvenevät: ihminen kokee, ettei Jumalakaan voi häntä auttaa.
Reseptiksi häpeään professori tarjoaisi synninpäästön sijaan hyväksyntää, vastaanotetuksi tulemista. Esimerkiksi Jeesus vastasi ristillä ryövärille: tänä päivänä olet minun kanssani paratiisissa. Ristin ryövärille ei julistettu syntejä anteeksi.
– Koko ihminen otettiin vastaan, ei vain hänen tekojaan.
Hyväksyvä, kelpaavuuden viestin välittävä vastaanottaminen onkin eräänlainen vastakohta häpeän kokemukselle. Tällaista asennetta suosittelee myös katolinen pappi ja kirjoittaja Henri Nouwen. Hänestä ihmisen hengelliselle elämälle olisi kaikkein tärkeintä, että hän saisi kuulla päivittäin Jumalan viestin: ”Sinä olet minun rakas tyttäreni tai poikani, sinuun minä olen mieltynyt.” Professori Paavo Kettunen luennoi häpeästä hengellisen elämän tosiasiana Karjalan teologisen seuran yleisötilaisuudessa Joensuussa helmikuun loppupuolella.
TEKSTI MARKUS PARTANEN
Häpeä on raskas taakka mielenterveyspotilaille

Mielenterveysongelmista kärsivät tuntevat usein häpeää sairautensa vuoksi. Häpeä vaikuttaa voimakkaasti ihmisen minuuteen synnyttämällä arvottomuuden ja huonommuuden tunteita. (Sana 5.6.2008)
Häpeä on luonteeltaan monimutkainen ilmiö, jolle ei ole olemassa vain yhtä perustavanlaatuista selitystä. Häpeän synty liittyy vuorovaikutustilanteissa koettuihin vääristymiin. Mitä varhaisemmassa vaiheessa ihminen on kokenut jonkin vuorovaikutukseen liittyvän trauman, sitä voimakkaammaksi häpeäongelma muodostuu.
– Kaikki kokemukset, joissa ihmisen fyysistä tai psyykkistä eheyttä on loukattu, altistavat häpeälle. Häpeä on usein niin kipeää, että lopulta ihminen häpeää häpeämistäänkin. Tällöin ei välttämättä enää ole merkitystä sillä, mikä tilanteen alun perin laukaisi, sanoo sairaalapastori Leena Leppälä.
Joensuussa Paiholan psykiatrisen sairaalan sairaalapastorina työskentelevä Leppälä selvitti teologian opintojensa lopputyössään häpeän ja mielenterveysongelmien yhteyttä toisiinsa. Tutkimuksen lähdeaineistona oli valtakunnallisen kirjoituspyynnön avulla kootut suomalaisten kirjoittamat kirjeet, joissa kirjoittajat käsittelivät omassa elämässään koettuja häpeän ja syyllisyyden kokemuksia. Kirjoittajilla oli diagnosoitu erilaisia mielenterveyden ongelmia.
– Myös työssäni sairaalapappina tapaan ihmisiä, joilla on laaja skaala mielenterveyden ongelmia. Kokemukseni mukaan ei ole oleellista, mikä diagnoosi paperissa lukee. Hävettävänä koetaan se, että sairaus kohdistuu omaan mieleen. Usein osastohoitoon päätyminen on pitkän taivalluksen tulos ja monen elämässä on tapahtunut paljon asioita, jotka paitsi kuormittavat, myös hävettävät. Monelle sairaalapastori on ensimmäinen ihminen, jolle uskaltaudutaan kertomaan hävettävinä koettuja asioita kaunistelematta, Leppälä kertoo.Tarve tulla hyväksytyksi. Häpeällä on jo aiemmin todettu olevan yhteyttä muun muassa masennukseen, erilaisiin persoonallisuushäiriöihin, syömishäiriöihin, ja ahdistukseen. Usein se on osasyy pelkotiloihin, post-traumaattiseen stressiin, seksuaalisiin ongelmiin, psykooseihin ja jopa itsemurhiin.
Häpeän merkitys mielenterveyden ongelmien muodostumisessa on kaksisuuntainen: se altistaa tietyille mielenterveysongelmille, toisaalta jo syntyneet mielenterveyden ongelmat aiheuttavat häpeää. Moni Leppälän autettavista murehtiikin sitä, kuinka ihmiset suhtautuvat heihin hoitojakson jälkeen.
Usein puhutaan häpeän tunteesta, mutta häpeä saattaa olla niin syvällä ihmisessä itsessään, että voitaisiin puhua jopa häpeäidentiteetistä. Häpeävä on kuin nujerrettu lapsi, joka kokee olevansa täysin arvoton, jopa vastenmielinen.
– Usein ihmiset tunnistavat vasta pitkien keskustelujen jälkeen olleensa koko elämänsä häpeävankilan näkymättömissä kahleissa. Häpeän tunnistaminen voi olla askel siitä vapautumiseen. On upeaa nähdä, kuinka joku arkaillen alkaa pohtia, että ehkä sittenkin on ihan yhtä hyvä kuin kuka tahansa muu.
– Jokaisen ihmisen perustarve on kokea hyväksyntää ja rakkautta. Ensimmäinen askel auttamistyössä on luoda luottamuksellinen suhde autettavaan. Auttaminen voi alkaa, kun kauan vaietut kipeät asiat löytävät sanallisen muodon. Auttajan tulee kyetä ottamaan vastaan hyvin tuskallisia asioita siten, että autettavan ei tarvitse pohtia, kestääkö auttaja kuulla niitä. Omassa työssäni pappina päätän jokaisen tapaamiskerran yhteiseen rukoukseen. Koen, että tällöin kerrotut asiat annetaan sekä autettavan että auttajan harteilta pois paljon suurempien käsien hoidettaviksi. Teksti: Arja-Leena Paavola
Perseveraatio.
Häpeärangaistus tarkoittaa julkisen nöyryytyksen tuottamista siihen tuomitulle. Rangaistuksen oleellisin osa on yhteisön pilkka, ei ruumiillinen kipu tai eristäminen. Tällaisten sanktioiden varsinainen kohde ei niinkään ole rikollinen itse, vaan rangaistusrituaalia seuraava kansa. Häpeärangaistuksien tarkoitus oli ennaltaehkäistä rikollisuutta varoittavan esimerkin kautta. Julkista häpäisemistä on harjoitettu useimmissa kulttuureissa, mutta etenkin myöhäiskeskiajalla ja varhaisella uudella ajalla olivat häpeärangaistukset oleellinen osa eurooppalaista rangaistusjärjestelmää. Niiden yleisyyteen vaikuttivat vallitsevat kunniakäsitykset, muutokset oikeusjärjestelmässä sekä ajan uskonollisesti lautaunut ilmapiiri. 1500-luvun kuluessa kriminalisoitiin yhä uusia tekoja sekä siirryttiin viranomaisyytteeseen. Lisäksi ylimystölähtöiset siveyspyrkimykset olivat mahdottomia toteuttaa. Näin järjestelmä itsessään loi uutta rikollisuutta ja oikeusprosessien määrä nousi, vaikka ihmisten käytös tuskin oli muuttunut moraalittomammaksi. Valistuksen vaikutuksesta häpeärangaistuksista vähitellen luovuttiin. Esimodernissa Euroopassa häpeärangaistuksiin johtivat etupäässä pienehköt rikokset, kuten solvaukset ja häiritsevä juopumus, mutta myös esimerkiksi aviorikos ja varkaus. Häpeärangaistuksien toteuttamistavat vaihtelivat alueellisesti. Yleensä niihin liittyi aina jonkinlainen julkinen näytteillepano: tuomittu seisoi keskellä toria, ruoskittiin julkisesti tai joutui kulkemaan kahleissa kaupungin läpi pilkkakulkueessa. Suomessa häpeärangaistukset olivat yleisempiä osana kirkkokuria. Tällaisia kirkollisia häpäiseviä sanktioita olivat joutuminen kirkon keskelle sijoitettuun häpeäpenkkiiin, kirkon oven lähellä olevaan jalkapuuhun, seisomaan kirkon ovella tai julkirippiin. Myös joutuminen kirkossa jumalanpalveluksen ajaksi istumaan erilleen muista papin antaessa saarnastuolista varoituksen, oli eräs lievähkö häpeärangaistus. Torille sijoitettu häpeäpaalu liittyi yleensä maallisen esivallan toimeenpanemiin häpeärangaistuksiin. Häpeärangaistukseen saattoivat siis tuomita sekä maalliset että kirkolliset tuomioistuimet. Kirkollisten sanktioiden tarkoituksena oli kuitenkin saattaa syntinen takaisin uskonyhteisön jäseneksi, kun taas maalliset häpeärangaistukset usein pyrkivät leimaamaan ja eristämään. Suomessa nämä rangaistukset poistettiin käytöstä vuonna 1894, kun uusi rikoslaki astui voimaan. Häpeärangaistuksen tehokkuus perustui silloisessa yhteiskunnassa vallinneeseen voimakkaaseen sosiaaliseen sidonnaisuuteen ja kunnian merkitykseen. Tuomitun asema ja kelpoisuus yhteisössään horjui, kun hänen kunniaansa tahrattiin. Hän leimautui yhteisönsä silmissä vaaralliseksi ja hänen toimeentulonsa saattoi heiketä työnsaannin vaikeuduttua. Häpeärangaistukset kohdistuivat alempiin yhteiskuntaluokkiin, jotka usein jo valmiiksi yhdistettiin ei-toivottuun käytökseen, ja jotka eivät voineet maksaa sakkorangaistuksia. Ainakin eteläpohjalaisille häpeärangaistus oli hyvin ankara rangaistus. Vuonna 1770 laihialainen Matti Sorvari kärsi mieluummin 11 paria raippoja varkaudesta, ettei joutuisi istumaan jalkapuussa kirkon eteisessä. Kovin usein tällaista rangaistusta ei voinut käyttää, jottei sen teho laimenisi. Sen sijaan uhkaaminen ja pelottelu häpeällä oli tehokasta vallankäyttöä. Osa häpeärangaistuksista oli kuitenkin lievempiä, jolloin lopputuloksena oli tahraantunut maine, mutta elämä yhteisössä saattoi jatkua. Toiset häpeärangaistukset taas olivat niin ankaria, että niihin automaattisesti liittyi myös karkotus. Näin suojeltiin yhteisön kollektiivista kunniaa rikollisen teon ja henkilön tuottamalta häpeältä. Ulkomailla häpeärangaistukseen verrattavia nöyryyttämis- ja leimaamiskeinoja on ollut myöhemminkin. Häpeän tuottaminen oli yksi näkökohta, kun juutalaiset kantoivat daavidintähteä vaatteissaan. Alentava kohtelu ja pilkka olivat myös osa Alabamassa vuonna 1999 päättynyttä kokeilua, jossa kahleilla yhteen sidotut vangit työskentelivät julkisilla paikoilla. Kokeilu ei toiminut rikollisuutta ehkäisevästi, vaan monet siinä mukana olleista tuomituista uusivat rikoksensa pian vapautumisen jälkeen. Myös kuolemanrangaistukseen on historiallisina aikoina usein liitetty häpäisyä. Yhä edelleen kuljetetaan kiinalaisia kuolemaantuomittuja teloituspaikalle rikoksesta kertova lappu kaulassaan ja aviorikksesta voi joissakin islamilaisissa oikeuksissa tulla kivitystuomio.
Häpeärangaistus tulossa teollis- ja tekijänoikeuslakeihin
5.6.2006 15:49 Eduskunta on jättämässä tuomion julkaisua koskevat pykälät teollis- ja tekijänoikeuslakien kiistellyssä muutoksessa pitkälti ennalleen. Menettely koskisi käsittelyssä olevan lakitekstin mukaan edelleen myös yksityishenkilöitä. Lakivaliokunta ehdottaa mietinnössään, että tuomion julkistamista koskevaan pykälään lisätään aiempaa selvempi maininta siitä, ettei määräystä saa antaa, jos tietojen levittämistä on muualla laissa rajoitettu.
1 Suositus
Valiokunnan mukaan jo hallituksen esityksen perusteluissa on todettu, että vastaajan yksityiselämään liittyviä seikkoja ei saa julkistaa, eikä tuomiosta tiedottaminen yleensä edellytä luonnollisen henkilön nimen mainitsemista. Valiokunta myös korosti, että menettely ei saa toimia lisärangaistuksena. Mietinnön mukaan direktiivi ei anna mahdollisuutta poistaa pykälää lakiuudistuksesta.
"Kosmeettisia muutoksia"
- Nimellisesti valiokunta korostaa, että tuomion julkistamisella ei saisi olla rangaistuksen luonnetta, mutta mitä muuta voisi olla kuluttajan omasta taskusta tapahtuva tietojen julkaiseminen. Lakiteksti jäi pitkälti ennalleen, joten kyse oli lähinnä kosmeettisesta tahdon ilmaisusta, sanoo Electronic Frontier Finland ry:n hallituksen jäsen Ville Oksanen.
- Lopputulos osoittaa valitettavasti jälleen kerran, että eduskunnalla ei ole rohkeutta lähteä oikeasti kyseenalaistamaan nykyjärjestelmää - paitsi korkeintaan retoriikan tasolla.
Oksasen mielestä tuomion julkaisun lähtökohtakin esityksessä on rangaistusmainen, koska kantajaa ei voida tuomita riita-asiassa julkistamaan hävityn jutun tietoja. Tämä olisi ollut Oksasen mukaan tarpeellinen lisä erityisesti patentti- ja tavaramerkkiriitoja silmällä pitäen. Oksanen edusti EFFI ry:tä keväällä lakivaliokunnan asiantuntijakuulemisessa. Taloudellisia seuraamuksia rajoitettiin
Kansanedustaja Jyrki Kasvi (vihr.) teki esitykselle rinnakkaisaloitteen, joka pyrki rajoittamaan häpeärangaistuksen käyttöä. Aloitetta käsiteltiin lakivaliokunnassa samaan aikaan varsinaisen hallituksen esityksen kanssa. Kasvi harmittelee, ettei valiokunnassa varsinaisiin lakipykäliin tullut suurempia muutoksia.
- Tuomion julkaisusta aiheutuvia taloudellisia kustannuksia onneksi rajoitettiin myös itse pykälissä, Kasvi kommentoi. Hän pitää positiivisena asiana sitä, että valiokunta huomioi esitettyjä huolia ja otti kantaa niihin mietinnössään. Kasvin mukaan sillä on merkitystä, kun asia on esillä ensimmäistä kertaa tuomioistuimessa. Lakimuutos perustuu vuonna 2004 voimaan tulleeseen EU-direktiiviin ja se koskee vain riita-asioiden käsittelyä. Direktiivin mukaan muutokset olisi pitänyt toteuttaa Suomen lainsäädäntöön huhtikuun loppuun mennessä. Tuomion julkaisua koskevaa sääntelyä ollaan sisällyttämässä myös valmisteilla olevaan IPR Enforcement 2 -direktiiviin, joka koskisi rikosoikeudellisia seuraamuksia.
Hallituksen esitys teollis- ja tekijänoikeuslakien muuttamiseksi oli tänään eduskunnan täysistunnossa ensimmäisessä käsittelyssä. Naisen on tunnettava itsensä hyväksytyksi ja rakastetuksi, jotta hän kykenee nauttimaan seksistä. Varhaiset hylätyksi tulon kokemukset jättävät arven itsetuntoon. Tutustumalla omaan seksuaalihistoriaan voi avata menneisyyden lukkoja. Naisen seksuaalisuuden pohja muodostuu jo lapsuudessa. Siihen vaikuttaa erityisesti varhaisin vuorovaikutussuhde hoivaajaan, usein äitiin. Jos lapsi saa hoivaajalta osakseen hellyyttä ja huomiota, kokee hän itsensä arvokkaaksi ja hyväksytyksi. Katsekontaktin ja huomion puute viestittävät taas lapselle, ettei hän ole tärkeä. Tämä synnyttää epäonnistumisen ja hylätyksi tulemisen tunteita, mitkä johtavat helposti häpeän kokemiseen. Isä antaa tytölle mallin, miten miesten tulee häntä kohdella. Äidin syli ja kosketus antavat tytölle viestin siitä, että aistillinen mielihyvä ja hellyys ovat tyttärelle kuuluvia ja sallittuja asioita. Isä puolestaan antaa tyttärelleen mallin vastakkaisen sukupuolen edustajasta. Se luo käsityksen, miten miesten tulee tyttöä kohdella. Hyväksyvä isä auttaa tyttöä luottamaan miehiin ja valitsemaan itselleen häntä arvostavan kumppanin. Torjuva ja hylkäävä, alkoholisoitunut tai muuten etäinen isä antaa taas tyttärelleen kuvan, ettei hän ole miesten silmissä hyväksytty ja arvostettu. Tällöin tyttö hakeutuu usein toistuvasti häntä väheksyvien ja huonosti kohtelevien miesten seuraan.
Tilaa kirja: Naisen nautinto
Se, miten hyvin tyttö kykenee hyväksymään murrosiän tuomat muutokset vartalossaan, riippuu hänelle lapsuudessa muodostuneesta itsetunnosta. Murrosikään liittyy aina epävarmuuden ja hämmennyksen tunteita, mutta niistä yli pääseminen on helpompaa, jos läheiset ja nuori itse suhtautuvat pohjimmiltaan hyväksyvästi itseensä. Nautinnon esteet
Lapsuuden ja nuoruuden seksuaalihistoria vaikuttaa usein vahvasti aikuisuuteen. Jos taustalla on häpeän tunteita, jotka liittyvät omaan kehoon, seksuaalisuuteen tai seksiin, nousevat ne helposti seksuaalisen nautinnon esteeksi. Jotta nainen kykenisi tuntemaan seksuaalista nautintoa, hänen on koettava itsensä arvokkaaksi ja rakastetuksi. Jos uskoo olevansa riittävä ja hyväksytty, pystyy pitämään puoliaan ja kunnioittamaan omia rajojaan, itseään ja sitä kautta myös toisia ihmisiä. Kun kunnioittaa omaa kehoaan, ei kohtele itseään huonosti eikä salli toistenkaan tekevän niin. Perusturvallisuuden tunteen ollessa vahva voi uskoa ansainneensa elämäänsä nautintoa ja mielihyvää. Kun kunnioittaa kehoaan, ei kohtele itseään huonosti. Naisen kyky nauttia seksistä ja kokea orgasmeja on monesti kiinni myös siitä, miten kuormittuneeksi hän tuntee itsensä. Stressi, kiire ja lukuisat huolehdittavat asiat estävät naista rentoutumasta ja antautumasta seksuaaliseen nautintoon. Siksi parisuhteen kannalta olisi tärkeää jakaa vastuu arjesta kumppaneiden välillä tasapuolisesti. Naisen seksuaalisuuteen vaikuttavat myös vahvasti erilaiset elämäntapahtumat ja kokemukset, kuten synnytys, keskenmeno, abortti ja vaihdevuodet. Näiden kokemusten ja muiden seksuaaliongelmien ratkaisussa on olennaista asioiden käsittely sekä omaan seksuaalisuuteen tutustuminen. Käsittelemällä omaa seksuaalihistoriaansa ja vaikeita elämäntapahtumia, voi avata menneisyyden lukkoja ja vapautua häpeästä. Näin voi tehdä joko yksin tai yhdessä kumppanin, ystävän tai terapeutin kanssa. Lähde: Teija-Liisa Ranta (2006). Naisen nautinto. Minerva.
Seksistä puhumisen vaikeus on monille tuttua. Miksi seksistä puhuminen on sitten niin vaikeaa? Kun aikaisemmin seksi-ilmaisua hallitsi pikemminkin vaikeneminen ja puhumattomuus, tänä päivänä seksistä pitäisi puhua koko ajan. Niin paradoksaaliselta kuin se kuulostaakin, puhumisen vaikeuttaa tuottaa myös yliseksualisoituminen, se, että seksiä pursuaa joka paikasta, aina ja kaikkialla.
Vaikeus löytää sanoja. Seksistä puhumiseen vaikuttaa ennen kaikkea se, kuinka suhtaudumme itseemme, seksuaalisuuteen ja seksiin ylipäätään. Usein puhumattomuus johtuu arkuudesta, epävarmuudesta ja tottumattomuudesta. Toisinaan taustalla on epärealistiset ja jopa virheelliset käsitykset ja odotukset seksuaalisuudesta. Saatamme esimerkiksi olettaa, että kumppanin täytyy jotenkin automaattisesti tietää miten seksiasiat hoidellaan. Monikaan ei ole tottunut puhumaan seksistä, omista toiveista taikka tunteista. Joskus on vaikea löytää oikeita sanoja ja ilmaisuja. Kun seksiin liittyvät asiat ovat olleet näkymättömiä, sanoja ei yksinkertaisesti ole olemassa omassa mielessä. Seksiin liittyvä ilmaisu saattaa olla myös ladattu niin suurilla kielteisillä uskomuksilla ja merkityksillä, että jokainen yrityskin tuottaa sanoja synnyttää ahdistusta. Jos ei ole oikein koskaan oppinut ilmaisemaan itseään, saati tunnistamaan omaa tarvitsevuutta ja haavoittuvuutta, seksistä puhuminen on sitä vaikeampaa. Kun ei ole oppinut kuuntelemaan itseään, on vaikeaa laskeutua kuuntelemaan toistakaan. Puhuminen on pelottavaa, koska luullaan, että toinen saattaa pitää minua tyhmänä ja tietämättömänä idioottina. Varsinkin parisuhteen alkumetreillä olemme hyvin epävarmoja ja pyrimme kaikin keinoin antamaan itsestämme myönteisen kuvan. Puhumattomuudesta saattaa kuitenkin tulla pysyvä vieras, joka myrkyttää vierailullaan parisuhteen koko sen elinkaaren ajan.
Häpeä jähmettää sanat

Myös seksiin liittyvät pettymykset, epäonnistumisen kokemukset ja häpeän tunteet saattavat näyttäytyä vaikeutena puhua ja ilmaista itseä. Epävarmuuden keskellä haluamme suojella itseämme. Pyrkiessämme minimoimaan epäonnistumisen kokemuksia, näyttäytyy puhumattomuus vähemmän vaaralliselta kuin puhuminen. Erilaiset tunteet tuovat mukanaan ilmaisun vaikeutta - erityisesti häpeän ja syyllisyyden tunteilla on taipumus jähmettää sanat. Myös erilaiset suhteessa olevat salaisuudet tuovat mykkyyttä tullessaan. Erityisen tehokkaasti seksistä ja erotiikasta puhumisen jähmettää ylimielisyys, kritisointi, halveksunta ja ivallisuus.
Vallankäyttö vangitsee. Kun pidämme toista itsestään selvänä, emme näe puhumista merkityksellisenä. Toisen mielen maisemaan tutustuminen ei kiinnosta ja oman mielen avaaminen toisen nähtäväksi tuntuu tyhjänpäiväiseltä. Puhumista saatetaan pitää myös typeränä akkojen touhuna, jolloin se on vähemmän tärkeää tekemiseen verrattuna. Toisinaan puhumattomuus on epäsuoraa vallankäyttöä, ikään kuin hiljaista eristämistä, jossa suljemme toisen itsemme ulkopuolelle. Hiljaisuudellamme suljemme toisen suun, pakotamme mykkyyteen. Mykkyydellä saatamme myös kostaa jotakin epäoikeudenmukaiseksi kokemaamme muuta asiaa. Joskus puhumattomuuden taustalla on ajatus itsestä arvokkaampana olentona, jolloin emme alennu keskustelemaan vähempiarvoisen kanssa. Itse mukamas viisaampana ja arvokkaampana voimme halveksua ja väheksyä toista sulkemalla tämä kohtaamisen ulkopuolelle sanattomaan tyhjyyteen. Toisinaan pidämme mykkyydellä toista käsivarrenmitan päässä itsestämme. Haluttomuus ja kyvyttömyys päästää toista lähelle saattaa näyttäytyä puhumattomuutena ja muutenkin vaikeutena kohdata toinen omana aitona ja kokonaisena itsenään. Puhumisen vaikeutta liittyy erityisesti niihin suhteisiin, joissa on muutenkin erilaisia epävarmuustekijöitä, kuten vaikeutta sitoutua, luottamuspulaa, pettymyksiä, pettämisiä tai vaikeutta luottaa suhteen jatkuvuuteen ja toimivuuteen. Suhteen turvallinen perusta kun edellyttää rakkauden lisäksi luottamusta, uskoa, toivoa, tahtoa ja todellista sitoutumista tähän nimenomaiseen suhteeseen. Toisinaan tavoitteet ja unelmat ovat kovin ristiriitaisia, eivätkä ihmiset katso suhteessaan samaan suuntaan. Silloin ehkä ajatellaan, että ei kannata tuhlata energiaa puhumiseen. Dialogi vai monologi?

Joskus suhtaudumme kumppanin mielipiteeseen väheksyvästi ja piittaamattomasti. Pari saattaa luulla keskustelevansa asioista, mutta tosiasiassa ”keskustelut” ovatkin yksipuolisia monologeja, jolloin tavoitteena on saada toinen samanmieliseksi jyräämällä hänet oman mielipiteen alle. Monologimaratoneissa on yleensä vain yksi ”oikea” mielipide. Aitoa keskustelua ei synny, koska se vähemmän oikea mielipide jää kuulumattomiin. Eriäviä mielipiteitä ei kysytä eikä hyväksytä. Kun oma erilainen mielipide ei tule kuulluksi, on vaihtoehtoina joko vetäytyminen tai hyökkääminen. Hyökkääminen johtaa ikuisiin riitoihin ja vetäytymisen edessä on helppo syyttää vetäytyjää puhumattomuudesta: ”minähän yritän koko ajan keskustella, mutta kun sinä et koskaan kuuntele, etkä osallistu tähän vaan pakenet paikalta”. Tosiasiassa toinen on yrittänyt sanoa mielipiteensä, mutta kun se ei ole ”oikean” mielipiteen suuntainen, se jää kuulumattomiin. Toisinaan on vaikea ottaa todesta toisen mielipidettä. Kun nainen synnytyksen jälkeen pyytää toistuvasti mieheltään, että ”aloitetaan nyt seksi silleen lempeästi ja rauhallisesti”, huomaakin nainen jo parin minuutin jälkeen, että mies on jälleen ottanut käyttöön kovakouraiset otteet. Mies työntelee menemään voimiensa tunnossa unohtaen lempeät otteet ja rauhallisen tahdin. Nainen turhautuu ja muuttuu puhumattomaksi, koska omien toiveiden esittäminen on hyödytöntä. Mitä sitten tehdä?

Miksi kannattaa puhua? Hyvä parisuhde muodostuu monista tekijöistä, kuten ystävyydestä, myönteisestä tunneilmastosta, ihailusta, kiintymyksestä ja konfliktien säätelystä. Puhumisen avulla tullaan nähdyksi, tullaan toista puolitiehen vastaan. Jotta intiimeistä asioista ylipäätään voidaan puhua, on itsellä oltava kokemus kuulluksi tulemisesta. Positiivisen tunneilmaston luomisen edellytyksenä on kiinnostus toiseen ihmiseen. On tärkeää tutustua kumppanin mielen maisemaan: mitä hän ajattelee ja tuntee, mitä mieltä hän on erilaisista asioista ja mitkä asiat ovat hänelle tärkeitä. Vain ilmaisemalla itseämme ja kuulemalla toista erilaiset maailmat kohtaavat. Toisen ihmisen sisäisen maailman tuntemiseen liittyy myös käsitykset seksuaalisuudesta. Mitä syvemmille ja intiimeimmille tasoille edetään, sitä haavoittuvimmille alueille laskeudutaan. Seksuaalisuuteen ja seksiin liittyvä asiat asustavat intiimiyden ytimessä. Kun puhumiseen liittyy esteitä, kannattaa esteitä lähteä tutkailemaan parin välisestä kommunikaatiosta. Millä tavalla itse estän luontevan ilmaisun ja miten juuri minä ylläpidän puhumattomuutta? On hyvä kysyä, mitä puhumattomuus piilottaa ja suojelee? Onko suhteessa riittävästi turvallisuutta, jotta intiimeille asioille laskeutuminen on mahdollista? Onko ilmapiirissä sanattomia odotuksia oikeaoppisuudesta, epärealistisia odotuksia seksistä ja seksuaalisuudesta tai paineita samanmielisyyteen? Jähmetämmekö itsemme riitelyn pelossa ja kangistamme ajatuksemme näennäiseen samanmielisyyteen? Onko vuorovaikutuksessa keventävää ja hersyvää huumoria, vai onko leikiksi lyöminen ja asioille naureskelu naamioitua vallankäyttöä, jolla vesitämme ja mitätöimme toisen mielipiteen? Onko havaittavissa tunneilmaston kylmyyttä, kohtaamattomuutta, piittaamattomuutta tai välinpitämättömyyttä? Mitä pelkäämme? Pelkäämmekö hylätyksi tulemista, tuomitsemista, kritiikkiä, epäonnistumista, häpeää vai jotain muuta?
Kun esteitä on tunnistettu, kannattaa pyrkiä luomaan ilmapiiriä, jossa on aidosti tilaa molempien mielen ilmaisuun. Hyvän ilmapiirin luomisen auttaa aito ja vilpitön kiinnostus ja uteliaisuus toisen mielipidettä kohtaan. Hyväksyvä olemus on aistittavissa helppoutena, rentoutena ja vaivattomuutena. Ilmapiirissä ei ole ylimääräisiä jännitteitä, velvollisuuksia, tuomitsemista, kritiikkiä, halveksuntaa taikka ivallisuutta. Kehon kieli viestii asenteestamme, siksi omia ajatuksiaan kannattaa tarkkailla. Pahinta on kaksoisviestien lähettäminen: saatamme sanoa rakastavamme toista, mutta keholla ilmaisemme halveksuntaa, mitätöintiä taikka ivallisuutta. Kaksoisviestintä lukkiuttaa puhumisen hyvin tehokkaasti. Puhumiseen ei saa liittyä minkäänlaisia väkivallan elementtejä, kuten puhumaan pakottamista, tai kiristämistä. Toisinaan kannattaa sanoa myös ääneen se, että tästä asiasta puhuminen on vaikea. Omien toiveiden ilmaisu on helpompaa, kun ensiksi tunnistaa omia tarpeitaan, tunteitaan, käsityksiään ja ajatuksiaan. Kun on selvemmillä vesillä itsensä kanssa, on helpompi jakaa ajatuksia myös toisen kanssa.

Itsen kanssa voisi miettiä esim. seuraavia kysymyksiä:
Mitä seksiin ja seksuaalisuuteen liittyvät ajatukset minussa herättävät? Ovatko tietoni seksuaalisuudesta ja seksistä oikeita, vääriä taikka epärealistisia? Miltä tuntuisi seksistä puhuminen toisen kanssa? Mistä puhuisin, jos uskaltaisin puhua? Kuinka paljon jätän sanomatta, etten pahoittaisi toisen mieltä? Pönkitänkö ilmaisemattomuudellani toisen itsetuntoa, ettei tämä kokisi itseään huonoksi rakastajaksi? Auttaako vai estääkö puhumattomuus ja ilmaisemattomuus hyvän seksisuhteen rakentamista? Tulenko kuulluksi omassa parisuhteessani ja seksisuhteessani? Olenko tullut mitätöidyksi, loukatuksi tai satutetuksi seksisuhteissani? Voinko jakaa sitä kumppanini kanssa? Tiedänkö itse ja tietääkö kumppanini mitkä ovat haavoittavimpia asioita elämässäni ja seksikokemuksissani? Mitä ajattelen sooloseksistä eli masturbaatiosta? Sallinko sen itselleni taikka kumppanilleni? Voinko näyttää kumppanilleni, kuinka rakastelen itseni kanssa? Kuka tekee aloitteen seksiin, milloin ja miksi? Tehdäänkö aloite siksi koska se tuntuu hyvältä, vai perhesovun säilyttämiseksi? Tarvitaanko esileikkiä ja kenen tarpeista? Tuntuuko seksiin ryhtyminen hyvältä, väkinäiseltä tai ahdistavalta? Tuntuuko hyvältä koskettaa toista, entä miltä toisen kosketus tuntuu kehollani – onko kosketuksessa aistittavissa aitoa läheisyyttä ja rakkautta, vaiko tarvetta saada homma nopeasti käyntiin? Millaisia tunteita tunnistan itsessäni tai ilmapiirissä seksiin ryhtyessä? Edetäänkö liian nopeasti tai hitaasti koskettelemaan sukupuolielimiä? Koskettaako kumppani liian kovakouraisesti, veltosti, mekaanisesti tai epävarmasti? Tuntuuko kumppani olevan läsnä kanssani, vai tiiraileeko hän samaan aikaan pornosivuja?
Mitä minulle tarkoittaa hyvä seksi? Entä hyvä rakastelu? Onko yhdyntä välttämätöntä, jotta voidaan puhua seksistä tai rakastelusta? Milloin haluan siirtyä yhdyntään ja tulenko kuulluksi toiveeni kanssa? Millainen on hyvä yhdyntä; tarkoittaako se esim. molempien orgasmia tai onko naisen orgasmi ylipäätään tärkeää? Kiihotunko riittävästi ennen yhdynnän aloittamista? Lopettaako yhdyntä rakastelun? Millainen olo on rakastelun jälkeen – tuntuuko täyteläiseltä, tyhjältä, lempeältä, kiihkeältä, raukealta, voimaantuneelta, voimattomalta, helpottuneelta, ahdistuneelta, kohdatulta tai vielä joltain muulta? Voinko jakaa kokemukseni kumppanini kanssa? Puhuminen kannattaa – aina
Leena Hattunen
(YLE Radio 1 torstaina 14.8.2008 klo 9.06 - 10.00)
Miten eroon häpeästä? Miksi suomalasia hävettää enemmän kuin muita? Onko siitä meille hyötyä vai pitäisikö siitä päästä eroon. Johtuuko häpeä siitä että meillä on oikeasti jotain salattavaa? Tuomas Enbusken seurassa ovat keskustelemassa häpeätutkija Ben Malinen ja tietokirjailija Osmo Tammisalo.
Häpeään liittyy monia kysymyksiä:
- häpeä kuuluu ihmisen tunnerepertuaariin
- häpeä on voimakas kokemus, emootio, se ei ole vähäpätöinen meille
- "vajoan maan alle", "menetän kasvoni", "kuolen häpeästä"
- häpeä on tunne joka taitaa liittyä moraaliin, toisin kuin esim. pelko tai ilo
- lähitunteet: nolous, ujous
- Suomi: yksin pärjäämisen kulttuuri, ei yhdessä asioiden ratkaisemisen, seuraako tästä että me olemme taipuvaisempia yksinäisyyteen, ja tämän myötä muita taipuvaisempia häpeän kokemukseen
- jotkut liittävät suomalaisten häpeätunteet kristillisyyteen, "Hävetkää, syntiset!"
- miksi toiset ovat herkempiä häpeämään
- häpeä ja omat menneisyyden kokemukset
- kussakin yhteiskunnassa on tabuja, joita ei ole lupa rikkoa, ne ovat häpeällisiä asioita; vaikka esim. alastomuudessa häveliäisyys tarkoittaakin eri paikoissa ja aikoina eri asioita
- Suomessa häpeää on käytetty rankaisumenetelmänä, häpeäpenkissä
- Japanissa häpeä vältettiin harakirillä, rituaali-itsemurhalla
- kiinnijääminen, paljastuminen, epäonnistuminen, epätäydellisyys, liian suuret odotukset itsestä, matala itsetunto
- tapamme reagoida häpeätilanteissa; psyykkiset strategiat, fyysiset
- myötähäpeä, voimme hävetä toisenkin puolesta
- mitä hyvää häpeä saa aikaan? mokaammeko vähemmin, vai tuleeko meistä häpeän pelossa itseämme - ja toisten reaktioita - tarkkailevia ja pelokkaita
- helpotusta häpeään; toisten hyväksyntä, häpeäntäyteisistä kokemuksista puhuminen vai itseen tutustuminen
- auttaako häpeä meitä lähemmäs realistista kuvaa itsestämme ja kyvyistämme, irti hybriksestä
- häpeä ja seksuaalisuus
- onko häpeä vain opittua (peräisin kulttuurista ja sen arvoista) vai jotain ihmisluontoon kuuluvaa, siihen sopivia tunteita
- jäädä kiinni valehtelusta aiheuttaa häpeän tunteen
- "hävetä silmät päästään", häpeämme jopa häpeän kokemista
- häpeä ja ruumiillisuus; punastua häpeästä
- häpeä ja ihmisten ulkonäkö; ketäpä ei nuorena ole hävettänyt oma vaatetus
- miksi ulkonäkö on meille niin tärkeä että siitä pitää kokea häpeää
- ovatko muut ja heidän mielipiteensä meistä niin tärkeitä, miksi
- miksi olemme kiinnostuneita muiden mielipiteestä itsestämme, miksi se on meille niin tärkeä
- häpeääkö ihminen sitä, ettei joutuisi eristyksiin muista, yksinäiseksi, ettei kukaan välitäkään minusta
- entä rakkaus: eikö toista rakastavan ihmisen ole hyväksyttävä juuri toisen häpeälliset puolet, ei pelkästään tämän persoonallisuuden hienoja ja täydellisyyttä hipovia piirteitä; rakkaus toisen heikkouksien hyväksymisenä, siksikö rakastuneena oleminen on niin kipeä ja haavoittuva tila, kun joutuu toiselle paljastamaan heikkoutensa
- sairaudet joista koetaan häpeää, miksi toiset sairaudet stigmatisoivat myös moraalisesti toisia enemmän; lepra, mielisairaudet, aids
- erottaako häpeä ihmisen muista eläimistä, vai voiko kissa kokea häpeää
- häpeän voittaminen; mitä meidän pitää tehdä jotta vapautuisimme häpeän tunteista
- ei kait häpeästä voi kokonaan vapautua ...
Toimitukselta 11.5.2006
Vitsit kertovat omaa kieltään kansojen luonteista. Oman maan kansalaiset ovat vitseissä yleensä mahtavia ja nokkelia. Venäläiset vitsailevat hassun hauskojen suomalaisten itsetunnosta, norjalaiset myös hyväntahtoisesti suomalaisten vahvasta mieskunnosta. Hesari kirjoitti, että venäläisvitseistä kertovassa kirjassa suomalaisilla on paikka myös venäläisten norsuvitseissä:
”Saksalainen, ranskalainen, venäläinen ja suomalainen osallistuivat kirjoituskilpailuun, jonka aiheena on norsu. Saksalainen: Lyhyt johdanto norsun fysiologiaan, 1 500 sivua + liitteet. Ranskalainen: Norsujen rakkauselämä. Venäläinen: Norsut Venäjällä. Suomalainen: Mitähän norsu ajattelee minusta?”
Yhteistyötaitojen aikuisopettaja, sosiaalipsykologi Janne Viljamaa pohti samassa lehdessä häpeää. Hän sanoo, että kotoa perityt häpeän aiheet istuvat tiukassa.
Siinäpä se. Jos lapsen tunnetarpeet on ohitettu, hylätty tai lapsi alistettu, hän oppii häpeämään itseään ja ostamaan hyväksyntää ”käyttäytymällä oikein”. Hän voi aikuisenakin olla naimisissa kuvittelemansa ”muiden ajattelun” kanssa ja oma elämä voi jäädä hankkimatta. Samalla rajoitteet invalidisoivat läheistenkin elämää. Auktoriteetit ovat usein häpeän lähde, jota ankara tai farisealainen uskonnollisuus vahvistaa. Tuhlaajapojan isä on kuva toisenlaisesta Jumalasta. Siinä talossa asuu elämänilo ja kannustus.
Sakari Sarkimaa. Istuimme perjantaina kapakassa. Uskonnonfilosofi Mikko Sammalkivi esitti, että häpeä olisi suunnilleen yhteneväistä kristillisen synnintunnon kanssa: voimme hävetä itseämme, vaikka emme olisi tehneet mitään pahaa. Häpeämme asioita, joista kukaan ei voi vetää meitä oikeuteen. Häpeä on jotain, mistä Wittgenstein on sanonut jotain tämän tapaista: "Häpeän, sillä mikään minussa ei ole kaunista."
Minun oli pakko väittää hieman vastaan. Wittgensteinin tuntemuksista en mene sanomaan mitään, mutta luulen kristillisen synnintunnon olevan ennemmin syyllisyyden tunnetta kuin häpeää. Entä miten häpeä ja syyllisyydentunne sitten eroavat toisistaan? Ehdotan seuraavaa. Syyllisyydentunne kytkeytyy sisäistetyjen eettisten normien rikkomiseen. Syyllisyyttä poteva ihminen kokee tehneensä väärin eli pahasti. Hänet voidaan laittaa tekemisestään tai pahasta olemistavastaan tilille. Henkilöstä ja teosta riippuen oikeuteen haastaja voi olla Jumala, yhteiskunta, toiset ihmiset tai syyllinen itse. Kun syyllisyydentuntoinen kärsii pahuudestaan, kärsii häpeilevä ihminen huonoudestaan. Ja vieläpä: huonoudestaan toisten silmissä. Yksinään ei häpeä kukaan, vaan häpeään kytkeytyy aina sosiaalisen arvonalennuksen mahdollisuus. Kun jotakin tekoa tai omaa olemista hävetään, hävetään sitä, että on annettu toiselle tilaisuus ylenkatseeseen.
Koulukiusaamistilanteessa kiusattu häpeää, kiusaaja (toivottavasti) kokee syyllisyyttä. Tänään minua tietenkin hävettää. En ole tehnyt mitään pahaa, mutta eilinen kirjoitukseni oli niin kritiikitön, että se väistämättä vaikuttaa statukseeni vakavasti otettavana kirjoittelijana. Ei ole aikuismaista käytöstä innostua mistään sillä lailla. Mikko kirjoitti 13.11.2006 - 23:55 Muutit sitten hävyttömän kapakkimölinämme keskusteluksi... :) Jatketaan sitten: Ihminen saattaa tuntea syyllisyyttä, koska hän on aidosti syypää erinäisiin rikoksiin. Lisäksi hän voi hävetä omaa huonommuuttaan kuten itse sanoit. Mutta ihminen voi myös tuntea häpeää siksi, koska hän ei kykene osoittamaan sosiaalisesta ympäristöstään syyllistä siihen sattumanvaraiseen aktiin, jonka vuoksi hän sattuu 'olemaan-täällä' ja 'se-mikä-on'. Ja jos ihminen ilmaisee olevansa syntiinlangennut Jumalan kuva, hän ei tunne syyllisyyttä paratiisin järjestyssääntöjen rikkomisesta vaan häpeää siitä, ettei hänen olemuksessaan ole juuri hurraamista. Synnintunnon ja syyllisyyden tunnon raja kulkee vissiin tässä näin? jukka kirjoitti 14.11.2006 - 10:22
”Muutit sitten hävyttömän kapakkimölinämme keskusteluksi... :)” En vaan yksinpuheluksi. Keskustelua siitä tuli vasta nyt;) Luulen, että olet vanhatestamentillisesti oikeassa. Aatamin ja Eevan reaktio syntiinlankeemuksessaan näytti tosiaan olevan häpeä. Sekin oli muuten häpeää sosiaalisessa kontekstissa, arvonalennus Jlan silmissä. Uudessa testamentissa synti käsitetään kuitenkin toisin. Se ei ole häpeää tuottava töhö eikä muotoilematon häpykarvoitus vaan rikkomus, joka saattaa johtaa suorastaan helvetillisiin rankaisutoimenpiteisiin. Suurimmalle osaa kristittyjä synnintunto lieneekin yhteneväistä tuomion pelon kanssa, syyllisyyttä ennemmin kuin häpeää. Oikeaoppisessa luterilaisuudessa tuo syntisyys on tietenkin jotenkin perinnöllistä ja ihmisessä syntymästä lähtien olemuksellista. Tuollaisia oikeaoppisia luterilaisia taitaa vain tätä nykyä olla lähinnä kirjoissa ja ehkä myös niissä perheissä, joissa yhä hakataan lapsia. Ja kun Lutherin perintö vieläpä on alusta asti ollut sitä, että uskotaan mutta uskotaan eri lailla kuin kirkko opettaa, voidaan hyvällä syyllä kysyä, moniko jakaa kanssasi kuvailemasi synnintunnon? Onko teologien puheilla vastinetta todellisessa maailmassa? Mikko kirjoitti 14.11.2006 - 13:54 Teologien puheilla on vastinetta todellisessa maailmassa niin kauan kuin todellisessa maailmassa käytetään teologisia käsitteitä. Itselläni ei ole vahvaa mielipidettä siitä, pitäisikö teologisia käsitteitä käyttää vai ei, mutta jos niitä ei käytetä, tuskin ne merkitsevätkään mitään kenellekään. Niin kauan kuin teologisia käsitteitä käytetään, niistä on hyvä olla tietoinen. Ei niihin tarvitse erikseen uskoa - ei, vaikka olisi pappi. Riittää, että ymmärtää niiden merkityksen "kielessä". Voi olla, että maallistumisen edetessä suomenkieleen putkahtaa käsitteitä, jotka kuvaavat ihmisten tuntoja syntiä paremmin. Sivistyneissä länsimaissa näin on onneksi tapahtunutkin: meillähän ei anneta häpeärangaistuksia synnin tekemisestä vaan puhtaalla arkijärjellä käsitettäviä syyllisyysrangaistuksia. Toivottavasti näkemykseni jakaa mahdollisimman moni (Jumalasta en mene takuuseen) ettei ihmisille anneta helvetillisiä rangaistuksia rikkeistä, joihin heillä ei ole osaa eikä arpaa. Luterilaisuudessa ja kalvinismissa Jumala ei heitä arpaa vaan valitsee itse mieleisensä puolen nopasta: ihminen armahdetaan, jos Jumala niin tahtoo. Omasta mielestäni tässä on jotain todella häpeällistä, koska ihminen ei voi juurikaan vaikuttaa itse metafyysiseen kohtaloonsa. Ei siis ihme, jos ihminen pelkää ja häpeää, koska hän ei tiedä, mistä pahasta häntä syytetään kaikkien niiden pikkurikosten lisäksi, joista on istuttu linnassa ja maksettu sakot. Samaa asiaa ihmettelivät aikoinaan ne Jeesuksen parjaamat kantilaiset, jotka yrittivät parhaansa mukaan noudattaa lakia. Eli ei se Uuden testamentin moraaliopetus ihan noin valistunutta ollut kuin olet itse taipuvainen ajattelemaan. Mitä se Jeesuskin opetti lasten hakkaamisesta? Yhden jakeen verran ja vanhempien ja anopin vihaamisesta (ja vieläpä miekka kädessä) pari jaetta enemmän: "Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan maan päälle rauhaa. En minä ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan. Minä olen tullut nostamaan pojan isäänsä, tyttären äitiään ja miniän anoppiaan vastaan. Viholliset ovat oman talon väkeä. Joka rakastaa isäänsä tai äitiänsä enemmän kuin minua, ei kelpaa minulle, eikä se, joka rakastaa poikaansa tai tytärtänsä enemmän kuin minua, kelpaa minulle." (Matt. 10:34-37) Jos luterilaisissa perheissä hakataan lapsia, paloitellaan anoppi ja välillä vanhempiakin, eikö taustalta löydy pikemminkin Jeesuksen kuin Lutherin perintö? jukka kirjoitti 14.11.2006 - 14:55
'Riittää, että ymmärtää niiden merkityksen "kielessä". Juuri tämä oli minun pointtini. Ymmärtävätkö ne teologit "synnin" tai "synnintunnon" merkityksen, jotka tekevät syntisyydestä osan ihmisolemusta? Niin Raamatussa kuin maallikkojen puheessakin "synti" näyttäisi ensisijaisesti olevan jotain, mitä ihminen tekee ja josta häntä vaaditaan tilille – ei jotain, mitä hän nolona ja häpeillen on. Olisikohan sanan varsinainen merkitys sittenkin kadonnut teologeilta ennemmin kuin meiltä muilta? Vai olisiko viisainta sanoa vain, että teologit ja maallikot pelaavat vähän eri kielipelejä? Mikko kirjoitti 14.11.2006 - 15:31
Teologit ja maallikot pelaavat eri kielipelejä riippuen siitä, miten syyllisyyden, häpeän ja synnin käsitteelliset suhteet ymmärretään pelattavassa kielipelissä. Meillä nyt sattuu olemaan arkikielessä synnin käsite: sinä liität sen siihen, mitä ihminen tekee - ja irrotat sen siitä, mitä ihminen on. Mikset puhu synnin sijasta pelkästään syyllisyydestä, jos ne merkitsevät viimekädessä yhtä ja samaa asiaa? Jukka kirjoitti 14.11.2006 - 15:52 En minä tavallisesti synnistä puhukaan. Syyllisyys riittää minulle ihan mainiosti. Mutta täsmennetään eroa: synti on uskonnollisesti värittynyttä syyllisyyttä. Viimeisimmän kommenttisi jälkeen haluat varmaan erotella häpeän ja synnintunnon toisistaan? Mikko kirjoitti 14.11.2006 - 16:05
Miksi haluaisin? Häpeähän on juuri se merkitysvivahde, joka erottaa syyllisyydentunnon synnintunnosta.
jukka kirjoitti 14.11.2006 - 16:53
Siis, hetkinen, onko väitteesi siis se, että häpeään vivahtava syyllisyydentunne on yhtä kuin synnintunto?
Mikko kirjoitti 14.11.2006 - 22:26
Ei ole. Tarkennan: Synnintunto on ensimmäisen persoonan tasolla koettavaa "fenomenologista häpeää" ("häpeän, koska olen huono ihminen"), jolla on kuitenkin kielessä eri viittaussuhde kuin häpeällä. Siksi synnintunto ("häpeän, koska olen langennut") muistuttaa kolmannen persoonan tasolla häpeän tunnetta, vaikka ensimmäisen persoonan tasolla kyse on synnintunnosta. Entäpä jos synnintunto on syyllisyyttä kuten itse väität? Hyväksyn väitteesi, jos se ymmärretään seuraavasti: Syyllisyydentunnon ilmaisu ("olen syyllinen siihen, että olen syntinen") on mielekäs siinä "kielessä", esimerkiksi myytissä, jossa ihminen lankeaa syntiin. Samalla lankeemuskertomus voi värittää ihmisen häpeän tunnetta ja selventää sitä kokijalle itselleen. Eikö hyvä kirjallisuuskin toimi näin? Tämä selittänee myös sen, miksi synnintunto ei välttämättä ole syyllisyydentuntoa vaan muistuttaa pohjimmiltaan häpeää. Ja toisaalta sen, miksi synnintuntoinen ateisti on käsitteellinen mahdottomuus. Onko tässä mitään tolkkua?
jukka kirjoitti 15.11.2006 - 08:55
En tiedä tolkusta.

Kun kirjoitat ensimmäisen persoonan tasolla ja kolmannen persoonan tasolla olevista häpeän tuntemuksista, ovat kaikki sanat toki minulle entuudestaan tuttuja, mutta tuossa lauseyhteydessään en ymmärrä niitä ollenkaan.

Eli: en kyennyt seuraamaan järkeilyäsi tuossa,
Mikko kirjoitti 15.11.2006 - 11:24
Henkilö A tuntee syyllisyyttä/häpeää/syntiä, koska henkilö B on syyllinen. Se, tunteeko henkilö A syyllisyyttä vai syntiä, riippuu siitä, miten henkilö
A samastuu henkilöön B. Jos henkilö A tuntee syyllisyyttä, koska henkilö B on syyllinen, niin henkilö A on vähintäänkin osasyyllinen henkilön B
syyllisyyteen. Tällainen mahdollinen maailma voidaan kuvitella esimerkiksi tilanteessa, jossa poika lukee Alibista jutun faijastaan pahanteossa ja tietää olleensa mukana suunnittelemassa rikosta. Myös synnintunto voi olla ilmausta tällaisesta syyllisyydestä. Näytät ajattelevan, että synnintunto on lähempänä tällaista syyllisyysmoraalia kuin häpeämoraalia.

Jos A kokee häpeää, koska B on syyllinen, niin henkilö A ei ole henkilö B, mutta kokee myötätuntoa henkilön B syyllisyydestä. Esimerkiksi, jos poika lukee jutun isästään pahanteossa olematta kuitenkaan itse osallinen rötöstelyyn, poika saattaa kokea isänsä teon häpeällisenä, koska poika sattuu olemaan sitä mitä hän on eli rötöstelevän faijan poika. Synnintunto voi olla ilmausta tällaisesta häpeästä, ja kuten olen väittänyt, synnintunto on perustavalla tavalla tällaista häpeää. Uskovahan ajattelee, että Jeesus saatettiin kuolemaan ensinnäkin siksi, että "hän oli sitä mitä hän oli" eli Jumalan poika eikä siksi, mitä hän oli tehnyt, koska Jeesus ei uskovan mielestä tehnyt mitään pahaa. Kyseessä ei siis ollut syyllisyysmoraaliin vaan puhtaasti häpeämoraaliin perustuva tuomio, jonka täytäntöönpanoa uskovat kutsuvat sovitukseksi. Kun tähän vielä lisätään Augustinukselta peritty oppi predestinaatiosta, jonka mukaan Jumala määrää ennalta ihmiset taivaaseen ja helvettiin tai Origenekselta (ja Antti Kylliäiseltä) peritty oppi, että kaikki pääsevät taivaaseen, mistä muustakaan siinä synnintunnossa on kyse kuin häpeästä?
jukka kirjoitti 15.11.2006 - 12:30
Kuka häpeää mitä?
Nopeasti luettuna tuo äsken kirjoittamasi herättää lähinnä ajatuksen, että Jeesusta hävetti olla ihminen: hän suhtautui myötätuntoisesti ihmiskuntaan ja otti häpeän kantaakseen. Siis: kyllä, synnintunto sellaisena kuin Jeesus sitä koki, saattoi olla häpeää.
Mutta entäpä tavallisten pulliaisten synnintunto?
Sehän ei taida tulla siitä, että Jeesusta rangaistiin, vaan oli tuttu tunne jo Vanhan testamentin ihmisille. Eli: ei kai synti ja synnintunto Jeesuksesta lähtöisin ole vaan laista, jota ihmiset kokevat rikkovansa? Vaan heh. Parin tunnin päästä tämä keskustelu palautuu sinne, mistä on lähtöisinkin: kalvinismin kotikaupunkiin, hävyttömäksi kapakkimölinäksi. Ehkäpä tavoitamme yhteisymmärryksen tuolla.
jukka kirjoitti 16.11.2006 - 18:23
Siltä varalta, että joku on jotenkin jaksanut lukea tämän keskusteluketjun näin pitkälle, kerrottakoon, että Mikko ja minä ymmärsimme toisiamme oluen äärellä hyvin. Yhteenveto keskustelusta ja siinä saavutetuista tuloksista olisi valitettavasti täyspitkän esseen suuruinen juttu, joten sitä ei luultavasti tähän ilmesty.
omasta ajatuksesta , vai onko se opetettua, kasvatuksesta ja muusta johtuvaa. Älkää hävetkö, vaan olkaa ylpeitä juuristanne. Jonkun täytyy katkaista kierre. Häpesin, kunnes lopulta unohdin, mistä se johtui. Tongin sukuhistoriaa, ja Raamattua. En kanna enää suvun häpeää, se on Jumalan käsky. Häpeä oli niin suurta, että lasten piti osallistua sen kantamiseen. En silti osaa vieläkään hävetä juuriani, vaikka kuinka on neuvottu. Häpeällä yritetään tukkia toisen suu. Harjoitelkaa itseilmaisua, säilyy terveys.
Kirjoittanut: äkäisen naisen takii / 20.5.09 / klo 13:21
Meni pahaksi riitelemiseksi yhden periäkäisen senzaladonnan kanssa,ja aloin hävetä rintojani.Kuulemma pitäisi olla LivTylerit,tuon äkäpäkän muodintuntemuksen mukaan,ja itselläni on Scarletit.So what mutta kyyristelen joka paikassa,ettei kukaan havaitisisi..Woman on kiva sana.Liitän sen jotakuinkin itseeni.
suomi24
† Olen niin syntinen... ...niin syntinen, kelpaamaton ja heikko †
Kirjoittanut: VL-äänenkannattaja / 6.6.05 / klo 17:24
Olin viime pyhänä seuroissa. Tuttu puhuja saarnasi ja istuin hiljaa, pää kumarassa puheeseen keskittyneenä.
Saarnasmies kertoi, kuinka syntisiä ja heikkoja me ihmiset olemme. Olen samaa mieltä: olen syntinen ihminen. Mutta saarnasmies jatkoi ja kertoi, kuinka meitä kuuliaisesti uskovia odottaa pelastus. Jäin miettimään tätä asiaa omalta kohdaltani. Tänään päivällä minusta alkoi tuntumaan siltä, etten ansaitse paikkaani Jumalan valtakunnassa. Miksi ansaitsisin? Minä likainen, syntinen ja saastainen ihminen - Herralle niin kelpaamaton. Tunnen Herran edessä itseni niin heikoksi, kelvottomaksi, että miten minusta olisi pyhäkoulussa lapsille opettamaan? Miksi minun - niin syntisen - annettaisiin opettaa Jumalan, Herramme sanaa? En mielestäni ansaitse paikkaa tässä maailmassa. En perheen isänä. Olen niin likainen. Olen niin kelvoton. Olen niin syntinen. Miksi, minä syntinen, pelastuisin? Omasta mielestäni en ansaitse sitä. Siksi olen tänään päätynyt omaan, henkilökohtaiseen ratkaisuun.
Herra siunatkoon perhettäni.
Kirjoittanut: on kumma / 6.6.05 / klo 17:37
et mitä enemmän istutte niitä saarnoja kuuntelemassa, sitä huonompia olette. Varmaan se jumala istuu siellä karttakeppi kädessä osottelemassa meitä huonoja... ja on se kostonhimonen ukko, ku sille ei kukaan kelpaa.
Kirjoittanut: monella palstalla / 6.6.05 / klo 18:45
En ymmärrä mitä tyydytystä aloittaja saa noista ristinmerkeistä ja läpinäkyvästä valituksesta. Sorry vaan keksi jotain kiinnostavampia juttuja.
Kirjoittanut: puhuri / 7.6.05 / klo 10:15
Mua alko lähinnä kiinnostaa se tekniikka, millä tommosia merkkejä saa tehtyä. Mun koneesta ei varmaan löydykään tommosia näppäimiä vai onk se kone liisattu siltä lahkolaisporukalta?
Kirjoittanut: nuhteita ;) / 7.6.05 / klo 18:05
Tuon "†" voi vaikka copy-pastettaa. Windowsin apuohjelmalla Merkistö voi noita valita ja kopioida siitä viestiin.
Tuon yksityiskohtaisempia ohjeita ei tule, kun on nainen eksynyt isien juttuihin...
??? *viheltelee*
¤ Niin ja aurinkoisempaa kesää VL-äänenkannattajalle! ¤
Kirjoittanut: puhuri / 8.6.05 / klo 11:21
ei ollut eksyä isien palstoille. Satuin vain vilkaisemaan uusia keskustelunaiheita ja siinä ei näy mikä palsta on kyseessä. Isille ei joskus muuten tekisi pahaa vierailla katsomassa äitien palstoilla mitkä asiat askarruttavat. Lupaan pyhästi, etten enää astu varpaillesi tällä palstalla. pyydän anteeksi, mutta en tiennyt tämän olevan laitonta. Kiitos neuvoistasi.
Kirjoittanut: nuhteita ;) / 8.6.05 / klo 12:20
Tuo isäjuttu oli enemmänkin vitsi. Pahoittelut puolestani, jos vaikutti luokkaavalta (ei ollut tarkoitettu). Naisten palsta tämä on 6-0 nykyään. Veikkaisin, että isit käyvät myös äitien palstaa katsomassa.
Mukava, jos neuvoista oli apua.
Kirjoittanut: -XxxxX- / 6.6.05 / klo 19:25
yritä jaksaa! älä ny minkään seura puheen takii ala tollasii miettiin!!! sul on elämä.ja onks perhekin! voimia...
Kirjoittanut: Nainen / 6.6.05 / klo 20:54
Taas nainen palstalla, mutten voinut olla vastaamatta.
En käy kirkossa, enkä tunne liikettänne. Mietin kuitenkin sitä, kuka sinut oikeasti tuomitsee syntiseksi, saastaiseksi ja pahaksi? "Saarnasmies kertoi, kuinka teitä kuuliaisia uskovia odottaa pelastus", eli pelastus on siis tiedossa :)
Luulenpa, että se olet sinä joka tuomitset itse armottomasti? Jumalasi ei kai ole yhtä ankara kuin sinä?
Tunnen lapsia, joiden isä jätti heidät lopullisesti. Me aikuiset selvisimme surutyöstämme, mutta lasten surutyö vie vuosia: uusia kysymyksiä tulee sitä mukaa kun he kasvavat ja ymmärtävät enemmän.
Isän teko oli myös malli: yksi lapsi on miettinyt tapoja, miten päästä rakkaan isinsä luokse..ikävä on niin kova. Isä ei kokenut elämistään arvokkaaksi, eikä ymmärtänyt satuttavansa lapsiaan kovimmalla mahdollisella tavalla.
Kirjoittanut: Ohikulkija2 / 7.6.05 / klo 10:46
Mitä tarkoitat tuolla "henkilökohtaisella ratkaisulla"? Uskonnosta luopumista vai jotain pahempaa?
Kirjoittanut: .Sirkku. / 7.6.05 / klo 18:25
Mee ihmeessä jonku ammatti-ihmisen luo! Äläkä ala tekee mitään ratkaisuja omien fiiliksien pohjalta! Tsemppiä!
Kirjoittanut: VL-äänenkannattaja / 7.6.05 / klo 21:13
Ratkaisuni on Herran - Jumalamme - tahto. Herraa ei pidä kieltää!
"Sillä se joka Herran tahtoa uhmaa, joutuu tuomiolle Herramme eteen!"
Ja älkäämme huolestuko perheestäni - he ovat uskovaisia ja siksi Herra kantaa heistä huolen.
Kirjoittanut: Nainen / 7.6.05 / klo 22:15
ratkaisusi perustuu Jumalan tahtoon, tarkoittaako se uskosta luopumista? Jumalasi ei kuitenkaan halua mitään pahaa sinulle?
Nyt sinusta tuntuu, että Jumalasi haluaa sinun tekevän jotain, joka vaikuttaa perheeseesi. Olet vanhoillislestadiolainen, olette vähemmistöä -suurin osa on kuitenkin ev.luterilaisia. Meidän Jumalamme ( en tosin ole uskossa ) on lempeä ja anteeksiantavainen. Oletkohan nyt jonkinlaisesa uskonkriisissä? Voitkohan hakea siihen apua seurakunnaltasi tai meidän seurakunnasta? Papillehan voi ripittäytyä ja herra antaa anteeksi...
Meidän Jumalamme arvostaa ihmiselämää, rakkautta ja lapsista huolehtimista..Ihminen on jo aika hyvä, jos huolehtii lapsistaan rakastavasti.
Kirjoittanut: nuhteita ;) / 7.6.05 / klo 22:18
Täällä saattaa olla lisäkseni muitakin lukijoita, joille kerrontasi ei aukea. Osittain sanasto ei aukea (seuroissa=seurakunnissa?) ja sitten tuo pyhäkoulussa opettaminen (onko se siis ammattisi, jota haluaisit vaihtaa?).
Eilen kirjoitit "Siksi olen tänään päätynyt omaan, henkilökohtaiseen ratkaisuun." ja tänään "Ratkaisuni on Herran - Jumalamme - tahto."
Kertoisitko, mistä ratkaisusta on kyse ja mitä siitä seurasi? Ja vähän taustaa uskonnollinen näkökanta huomioiden. Ilmoititko siis eilen työstäsi irtisanoutumisesta? Vai (en nyt osaa oikeita uskonnollisia termejä käyttää) onko taustalla avioliiton ulkopuolinen intiimi suhde ja eilen laitoit avioeropaperit liikkeelle? Millaisia käytännön ongelmia on ja oletko etsinyt/löytänyt apua/ohjeita? Voitko puhua oman uskontokuntasi saarnasmiesten kanssa ja ripittäytyä tai pyytää syntejä anteeksi? Ystäväsi varmasti ymmärtävät sinua, tapaa heitä. Jos ratkaisusi vuoksi uskonnollisista syistä saarnasmiehet tai puolisosi kylmettäisivät välejä, niin pyri ainakin lapseesi/lapsiisi säilyttämään lämpimät välit.
Kirjoittanut: ristilukki / 8.6.05 / klo 07:55
mistä löysit noi ristinmerkit?
Kirjoittanut: v-lestadiolainen / 8.6.05 / klo 11:02
Jollakin lailla minulle aukesi tuo kirjoitus, kun on omakohtaisiakin kokemuksia. Itse päädyin aikanaan uskoni kieltämiseen, ja jättäydyin pois noista piireistä. Ratkaisu oli vaikea, mutta nyt vuosien jälkeen olen löytänyt oman tasapainoni. Lestadiolaisyhteisö voi olla erittäin ahdistava, todellista ystävyyttä en sieltä löytänyt koskaan, sitä ilmapiiriä, jossa todellakin hyväksytään ihminen virheineen kaikkineen.
Olin oman ratkaisuni tehdessäni nuori, 18-vuotias vain, ja koko muu sukuni oli lestadiolaisia, tavallisesta maailmanmenosta en tiennyt mitään... Perheeni on hyväksynyt ratkaisuni, mutta muu yhteisö ei ole sen jälkeen yrittänytkään ottaa mitään yhteyttä. Onneksi löysin uusia ystäviä, mutta tarvitsin myös ammattiapua aluksi.
Perheenisällä voi olla paljon huolia , varsinkin jos perhe on suuri, mutta ei ole mikään ratkaisu lopettaa oman käden kautta elämäänsä. Se vaan voi tuntua tuossa ilmapiirissä jopa houkuttelevaltakin. Toivottavasti ei hän henkilökohtaisella ratkaisullaan tarkoittanut elämänsä päättämistä!!
Alkuperäiselle: Usko, että on muutakin elämää, ja tässä maailmassa on asioilla kuitenkin taipumus järjestyä. Valitettavasti tuossa tilanteessa ei paras apu löydy seurakunnasta, vaan ota yhteys esimerkiksi mielenterveystoimistoon, jossa on täysin ulkopuolinen kuuntelija, jolle voit huoliasi purkaa! Suosittelen siis ammattiapua!
Kirjoittanut: Pasi / 8.6.05 / klo 12:07
vedät itsesi hirteen myy vähän käyetty mersusi ja muu maallinen omaisuutesi minulle, et voi kuitenkaan ottaa niitä mukaan ja jumala pitää huolen perheestäsi.
Miksi havittelet taivaaseen jos siellä on yhtä nöyriä, alistuneita ja ahdistuneita ihmisiä kuin sinäkin. Maalla se taivas on, nauti siitä ja anna pappien saarnata heikon itsetunnon omaaville luusereille.
Kirjoittanut: ellimari / 11.6.05 / klo 09:15
Niin sinnehän taivaaseen pääsevät ne syntiensä ahdistamat ihmiset, joita Jeesus on verellään täältä ostanut.
Mutta jos tekee itselleen jotain pahaa, ei se ole Jumalasta, sillä Jumala on elämän ja kuoleman Herra, Hän haluaa päättää päivämme, emme saa itse tehdä sitä. Mutta onneksi tuo juttu on vaan juttua, eikä sentään varmaan täyttä totta.
Kuule, jos vl ahdistaa, lähde pois ja rukoile Jumalan johdatusta itsellesi ja läheisillesi.
Kirjoittanut: Markku (vl) / 8.6.05 / klo 20:23
Tiedoksi kaikille, ettei oikealla uskovaisella ole oikeutta tuoda näin arkoja tai vanhoillislestadiolaisuuden ulkoiselle kuvalle haitallisia asioita julkisesti esiin! VL-äänenkannattaja on siis tehnyt syntiä eli hän ei edusta vanhoillislestadiolaisuutta tai vanhoillislestadiolaisuuden virallisia kantoja sekä mielipiteitä.
Toivottavasti ymmärrätte, mitä tarkoitan...
Kirjoittanut: petteri2 / 10.6.05 / klo 10:50
miksi ei saisi puhua ongelmistaan?
Kirjoittanut: entinen lestadiolainen / 10.6.05 / klo 12:29
Joillakin paikkakunnilla on edelleenkin erittäin ahdasmielinen käsitys lestadiolaisista, mutta liekö tuo Markku ihan oikeassa tuossa on. On totta, että esimerkiksi perheväkivalta oli ainakin muutama vuosi sitten erittäin vaiettu ja arka asia, kuitenkin sitä esiintyy ihan samalla tavalla kuin muuallakin. Itse Kyllästyin tuohon oman kilven puhdistamiseen täysin...
Ammattiapua tarvitsevia on ihan samalla tavalla myös lestadiolaisissa, aina ei pelkkä Jumalan armosta saarnaaminen riitä. Itsemurhat olivat todellinen tabu. Ystäviä ei olisi saanut olla ei-uskovaisia lainkaan, mikä oli mielestäni ahdistavaa myös. Lestadiolaisten tapa eristäytyä muusta maailmasta ei voi olla hyvä tapa edistää tuota julkisuuskuvaa. Samassa maailmassahan tässä eletään kuitenkin. Kuitenkin on muistettava, että näihin keskusteluihin osallistuu myös sellaisia, jotka eivät tiedä lestadiolaisuudesta juurikaan, joten ihan kaikkea ei pidä purematta niellä. Itse olen tehnyt oman ratkaisuni, jota en kadu, mutta kyllä lapseni saavat käydä seuroissa mummon ja papan mukana, jos haluavat. Lestadiolaisuus sisältää kuitenkin paljon myös hyviä arvoja, joita itsekin edelleenkin noudatan. Lapseni saavat sitten aikanaa tehdä omat ratkaisunsa (toivottavasti) ilman painostusta...
Kirjoittanut: Hanna-Maija (nimi muutettu) / 10.6.05 / klo 17:10
Mä siis kirjoitan väärällä nimellä, koska pelkään että joku "meikäläinen" saa tietää. :(
Oon siis kohta 19-vuotias nainen ja "uskovainen". Siis lestadiolainen. Muhun sun kirjoitus teki suuren vaikutuksen: minäkin haluan vapautua lestadiolaisuudesta. Mun suku häpeää mua, koska oon jo yli 18-vuotias enkä ole naimisissa. On painostettu ja sitten niitä kiusallisia kysymyksiä ja "Vesakin se on mies ja naimisissa ja Pertikin meni naimisiin viime viikonloppuna" -tyylisiä juttuja! Perheväkivaltaa lestadiolaisperheissä todellakin esiintyy, mutta sitä pidetään niin häpeällisenä että siitä vaietaan. Yhteisön sanaton käsky on voimakas. Mä haluaisin vapautua lestadiolaisuudesta, mutta pelkään "sitomista" ja suvusta erottamista paljon, koska kaikki sukulaiset ja ystävät on uskovaisia.
Mitä mä voin tehdä... :( Nyt it-it-itkettää...
Kirjoittanut: jahnuhellu / 11.6.05 / klo 00:11
Eikö ihmisellä ole vapaa tahto, joten tee miten hyväksi näet.
Kirjoittanut: entinen lestadiolainen / 12.6.05 / klo 12:56
Sinulla on oikeus päättää omasta elämästäsi ihan itse. Tee se asia itsellesi selväksi. Harvan perhe kuitenkaan lastaan hylkää uskonsa kieltämisen vuoksi, vaikka ymmärränkin pelkosi. Itse tein sitten kaikki "kielletyt" asiat ensimmäisenä perheestäni: aviottoman lapsen, asuin avoliitossa jne... Sisaruksillani onkin ollut jo hiukan helpompaa, minä tein suurimmat synnit ensimmäisenä ja avasin ikään kuin tietä myös veljilleni. Kaikki on mennyt hyvin, olen onnellinen nykyisin, löysin ihanan miehen ja sain uuden elämän. Minusta ei tullutkaan juoppoa, niin kuin sukuni ja vanhat ystäväni juoruilivat. Siis koveta itsesi. Jos aina vain toisia miellyttääkseen toimii, vaikka itse ei niin haluaisikaan, et voi tulla onnelliseksi. Minun haaveisiini ei kuulunut suurperhe ja kotiäidin "uraputki", joten en alistunut siihen. Käytän ehkäisyä hyvillä mielin ja haluan itse päättää oman perheeni koosta (3. lapsi tulossa). Olen opiskellut ammatin, ja nautin työstäni.
Jos elämääni tulee vastoinkäymisiä, kuten miehen lyhyt työttömyyskausi, kuulen edelleenkin kommentteja siitä, että eihän Jumala syntisiä siunaa. Unohtuu näiltä siunailijoilta vaan se, että esimerkiksi työttömyyttä on samalla lailla myös lestadiolaisyhteisöissäkin, joten ei tunnu Jumala aina siunaavan uskoviakaan!!
Kyllä se elämä jatkuu rauhanyhdistyksen ulkopuolellakin, jos se on todella itsellesi sopiva ratkaisu!! Elä sinkkuna äläkä välitä pariutumisvihjeistä. Olen nähnyt monta surullista esimerkkiä kiireellä lapsina (18 v) solmittuja avioliittoja, yleensä kun siinä vaiheessa ei elämän realiteeteistä ole mitään tajua. Jotkut onnistuvat, jotkut ei. Itse olisin aivan järkyttynyt, jos omat lapseni haluaisivat mennä naimisiin tuossa iässä parin kuukauden tuntemisen jälkeen, mutta lestadiolaisissa tämäkin on yleistä. Erota vaan ei saa, eikä se ole helppoakaan, jos on jo viisi lasta 23-vuotiaana...
Kirjoittanut: Jan / 23.6.05 / klo 16:27
Muutin aikoinani keski-suomesta helsinkiin ja samalla jätin taakseni kaikki ystäväni ja tutut seudut. En ole kuitenkaan katunut päivääkään päätöstäni ja olen todella onnellinen siitä etten jäänyt loppuelämäkseni sille pienelle paikkakunnalle. Nykyään täältä löytyy liuta kivoja ystäviä, hieno työpaikka ja oikeata elämää.
Muuta pääkaupunkiseudulle! =)
Kirjoittanut: miksi pelätä? / 27.6.05 / klo 18:18
Etköhän jo ole erossa, jos ajatuksesi ovat tuollaisia. Nyt on vain kyse siitä, että et halua toisten tietävän omia ajatuksiasi. Ja mitä sitomiseen tulee, niin mitä se mielestäsi haittaa, vaikka sidottaisiinkin, ethän sinä enää ole uskovainen. Tuo on vain itsesi ja toisten pettämistä.Ja tuo nyt on vale, että sukusi sinua häpeää, kun et ole naimisissa 18 vuotiaana. Kaikkea näillä palstoilla kirjoitellaankin. En ensinkään edes usko, että olet lestadiolainen. Jos joskus olet ollut, niin ei se ainakaan enää tunnu siltä.
Kirjoittanut: mies / 11.6.05 / klo 10:26
Älä stressaa elä päivä kerralaan ja kerro murheesi jollekkin. Avaa sydämesi. Kyllä se Jumala kuulee ajtuksesi jos olet nöyristynyt jotenkin ja alkanut katumaan syntejäsi. Ei sinun tarvitse itseäsi haukkua, jos olet nyt tehnyt parannuksen se riittää pelastukseksi.
Kirjoittanut: Neuvo Niilo / 12.6.05 / klo 10:28
Aloittaja vois tosiaanki hakee ammattiauttajan apua eikä vain synkistellä. Täältä on jo lähtenyt ihan tarpeeksi porukkaa oman käden kautta.
Kirjoittanut: vl2003 / 12.6.05 / klo 22:19
Tämä menee sarjaan "älykäs feikki". Suomi24:n keskustelupalstoilla esiintyy yksi tai useampia kirjoittelijoita, joiden tavoitteena on mustamaalata vanhoillislestadiolaista herätysliikettä.
Näillä kirjoituksilla on muutamia selkeitä piirteitä:
- kirjoitukset on kirjoitettu kohtuullisen hyvällä suomen kielellä, jolloin kirjoittajasta syntyy "älykäs" vaikutelma
- kirjoituksiin piilotetaan muutamia pöyristyttäviä ajatustapoja ikäänkuin ne kuuluisivat vanhoillislestadiolaisten arvoihin. Näin saadaan lukija ajattelemaan, että kylläpä on pimeätä sakkia, kun noin ajattelevat, eivätkä edes ymmärrä peitellä.
Muutamia näissä kirjoituksissa esiintyviä, siis perättömiä, kestoväitteitä ovat mm:
- lestadiolaisperheet naittavat 18-vuotiaat tyttärensä vanhemmille miehille
- naisjohtajuutta esimerkiksi työelämässä ei hyväksytä
- vanhoillislestadiolainen ei saa ajatella itse, vaan mielipiteet syötetään jostakin hämärästä keskusorganisaatiosta
Lopputulos on, että vanhoillislestadiolaisuutta huonosti tai ei lainkaan tunteva saa todella ikävän mielikuvan vanhoillislestadiolaisuudesta.
Kirjoittanut: Yksi meistä / 13.6.05 / klo 07:13
Kyllä tässä maailmassa on jokaiselle sijaa. Eikä kukaan meistä ole puhdas ja virheetön.
Kirjoittanut: pappatunturi_ / 13.6.05 / klo 16:53
oon samaa mieltä.ehkä vl-äänenkannattaja on liian kriittinen ja vaativa.
Kirjoittanut: ei ole kuulunut... / Tänään / klo 07:13
oletko jo mätänemistilassa vai elossa???
Kirjoittanut: ..................... / Tänään / klo 11:18
Nyt olet käsittänyt vajavaisesti koko homman. Syntiesi anteeksianto on jo lunastettu Kristuksessa. Luulet itsestäsi liikoja jos kuvittelet elämääsi synnittömänä. Kaiken ydin on anteeksianto, armo, vapahdus ja rakkaudellinen elämä.
Kirjoittanut: adsjfadsjadölsj / Tänään / klo 11:27
Kuulostaa vähän siltä että taisi tulla kuumakivi niskaan ja pari strutsia karata tarhasta samalla !
"better to rule in hell than serve in heaven !"
Kerro lapselle suvusta
Suvun historia siirtyy kertoen
- Kerro sodasta ja kulkutaudeista, ruinaa lapsi mummiltaan. Kun mummi muistelee, taustalla kuuluu viesti: elämä jatkuu.
Kirjailija Kirsti Mannisen mielestä muistot ovat kuin kaapin ylähyllylle nostettu kori, josta roikkuu pari langanpätkää yli reunan. On sama mistä narusta nykäisee, sieltä kertomus alkaa keriytyä esiin.
- Muistoissa ei ole tärkeitä tai vähemmän tärkeitä. Pienet ja sinänsä mitättömät asiat jäävät mieleen. Kirjailijana tiedän, että juuri yksityiskohdat tekevät historiasta elävän. Mitä pieni likka otti mukaan pommisuojaan - se on tärkeää. Manninen on itsekin kinunnut isovanhemmiltaan tositarinoita elävästä elämästä.
- Vietin paljon aikaa 50-luvulla mumman kanssa. Minulla oli pieni keinutuoli, johon istahdin ja sanoin: "Mumma, muistele nuoruuttas". Ja mumma muisteli: Sortavalan seminaaria, resiinamatkoja, hevosenkakkaroita joita tarjottiin leikeissä lihapullina, sotaa ja kulkutauteja.
Yksi kertomus ylitse muiden. Manninen uskoo isovanhemmuuden lenkkiin sukuperinteen siirtämisessä. Lapsen omat vanhemmat eivät vielä hahmota lapsuuttaan tarinoiksi kuten isovanhemmat. Myös tutkija Pauliina Latvalan mielestä suvun historiasta on helpompi puhua yhden sukupolven yli.
- Ei kertoja välttämättä ole mummo tai ukki, vaan isosedät, -tädit, -enot…kaikki lähellä olevat, lisää Latvala.

Latvala on koonnut satojen suomalaisten elämäntarinat kirjaksi Suvun suuri kertomus. Sen aineistona on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkiston keräämä muistitieto kansalaisten elämänvaiheista itsenäisyyden ajalta. Suomalaisilla on yksi kertomus yli muiden: sota. Talvi- ja jatkosodasta on vieläkin paljon kertomatta. Puheoikeuden ovat vähitellen saaneet esimerkiksi lotat ja sotalapset.
- Sota on lävistänyt suomalaisten elämän. Niihin, jotka elivät vaaran vuodet ja pelon ilmapiirin, iskostui selviytymiskeinona se, että suu pidetään kiinni. Sota on ollut suomalaisten yhteinen salaisuus, pohtii Manninen. Hän on kirjoittanut sota- ja jälleenrakennusajasta kertovat televisiosarjat Kun taivas repeää ja Taivas sinivalkoinen.
- Olen kuullut, että ihmiset ovat ne katsottuaan ruvenneet puhumaan muistoistaan valtavan paljon. Samaten kun itsenäisyyspäivänä telkkarista tulee Tuntematon sotilas, jutut viriävät aina uudelleen, jatkaa Manninen.
- Se, että aihe hyväksytään mediassa, auttaa ihmisiä ammentamaan myös omia kokemuksiaan, huomauttaa Latvala.
Vaikka itse eletyt tarinat kertoisivat vaikeista ajoista ja ankarista oloista, ne tuovat turvallisuuden tunnetta; elämä jatkuu.
- Kun lapsi kuulee, että mummoa kiusattiin koulussa, ja miten mummo siitä selvisi, se antaa suhteellisuudentajua omaankin elämään. Lapsi näkee tarinalle jatkoa: mummo on tuollaista kokenut, ja silti on tuossa kertomassa, haastaa Manninen.
Jos hyvin käy, maailmantuskaa poteva tai omaa paikkaansa hakeva nuori kuulee kertomuksissa rohkaisevan teeman: elämässä kannattaa ottaa riskejä ja kuunnella sydäntään.
- Jos löydät juuriltasi seikkailijoita, eri tavalla eläneitä, ymmärrät, että toisillakin on ollut sama voimakas ääni sisällään kuin sinulla. Se antaa hyvän omantunnon seurata sisäistä ääntään. Maailma muuttuu, samanlaiset ratkaisut eivät enää päde kuin isovanhempien aikana. Mutta ymmärrät, että näillä lahjoilla ja taipumuksilla voi tehdä erilaisia asioita, selvittää Manninen.
- Uusperheissä kannattaa muistaa, että historia on ennen kaikkea sosiaalista historiaa, ei biologista. Kertomukset voivat auttaa muualta tulleita pääsemään sisään sukuun.
Häpeä häipyy.
Latvalan mukaan jotkut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran keruuseen osallistuneet sanoivat suoraan kaunistelevansa totuutta. He ilmoittivat, etteivät kerro suvun murhamiehistä, perintöriidoista tai aviottomista lapsista. Nämä asiat eivät kuitenkaan ole heidän lapsilleen enää mikään kauhistus.
- Eräs nainen kertoi tutkineensa päivämääriä perheraamatusta ja ihmetelleensä äidilleen, miksi hänen syntymäpäivänsä oli ennen vanhempien vihkipäivää. Äidistä oli noloa, että hän oli saanut lapsen ennen naimisiin menoa, mutta tytär ei tuntenut asiasta lainkaan häpeää. - Tällaisissa asioissa huomaa, miten sukupolvien välillä on aina iso murros, toteaa Latvala.
- Jos 20-vuotiaana häpesi jotakin, 70-vuotiaana siitä saattaa puhua. Mumma kertoi minulle paljon juttuja, joita äitini ei ollut kuullut, huomauttaa Manninen.
- Kun ihminen kertoo tai kirjoittaa menneestä, hän palaa johonkin itselleen tärkeään elämänvaiheeseen. Hän rakentaa kokonaisuutta siitä, miten hänen mielestään historia meni, selvittää Latvala.
- "Olemme sitä, minkä muistamme", hän lainaa sosiaalihistorioitsija James Fentressiä ja Chris Wickhamia.
Kertojan vastuu
Tarinoiden siivellä kertoja välittää arvoja: Millaiset lapset ovat raukkoja, millaiset reippaita. Millainen naisen, miehen, perheen kuuluu olla. Miten työhön suhtaudutaan. Muistelijalla on vastuunsa. Se, mitä kertomuksissa painotetaan, vaikuttaa asenteisiin. Syntyy roolimalleja ja sukuilmastoja.
- "Miten meitä on sorrettu" -sukuilmasto voi vallita, vaikka suku olisi menestyväkin. Mutta asioita tarkastellaan aina kielteisen kautta. Sivistyksen ilmasto taas korostaa opillisia kykyjä. Jossakin suvussa painottuu taloudellinen menestys ja ne, joilla ei ole rahaa, eivät ole mitään, luettelee Manninen esimerkkejä erilaisista sukuilmastoista. Manninen soisi ihmisten painottavan selviytymisen historiaa ja erilaisuuden hyväksyvää historiaa. Moniäänisyys on tärkeää. Silloin ei paasata vain suvun virallista totuutta vaan päästetään monet eri näkökulmat vuoropuheluun. Suvun suullista perintöä voi kevyesti jalostaa, vaikkei sukututkijaksi aikoisikaan. Jokainen voi kerätä muistoja, omia ja muiden; kirjoittaa, äänittää, videoida, valokuvata.
- Harvoin vanha ihminen ottaa itse nauhurin ja alkaa tarinoida. Se vaatii kuuntelijan, kyselijän. Suvun koululaiset voisivat kesätöikseen äänittää vanhuksilta kertomuksia, kirjoittaa puhtaaksi ja tehdä teksteistä ja valokuvista koosteita, vinkkaa Manninen. Mistä olet kotoisin? Suvun suuri kertomus -perinteenkeruu tuotti kansanrunousarkistoon yli 700 elämäntarinaa ja satoja valokuvia.
- Vuosituhannen vaihde on innostanut ihmiset puhumaan ja muistelemaan. Samoin keskustelu perheen murroksesta on ollut voimakasta, miettii Latvala.
Hän huomauttaa, että ihmisten juuret palautuvat usein nuoruuteen.
- Vuosikymmeniä Helsingissä asunut saatttaa sanoa, että tuntee itsensä edelleen viipurilaiseksi.
Latvalan kuvailee juurten olevan kaikkea sitä, mikä saa ihmisen paikantamaan itsensä: sukulaiset, maantieteellinen alue, ominaisuudet, perityt ammatit, vahvuudet…
Muutto-Suomessakaan ei päässe syntymään kokonaista juurettomien sukupolvea.
- Jos ihmiselle ei kerrota mitään suvun vaiheista, ja hän joutuu muuttamaan paljon, hänelle voi tulla juurettomuuden tunne. Mutta Suomi on pieni maa, ja monilla on esimerkiksi jokin suvun kantapaikka, jonne kokoonnutaan kesäisin. Jokainen tarvitsee mielikuvan siitä, mistä on peräisin ja kotoisin.
- On tärkeää, että tuntee oman taustansa osaksi elämäänsä. Kaikki eivät toki tunne kuuluvansa taustaansa esimerkiksi kurjien kokemusten ja huonojen perheolojen vuoksi. Jos kuitenkin tietää, mistä tulee, saa vahvuutta oman itsensä kanssa. Menneisyyttään ei kannata kieltää, muistuttaa Pauliina Latvala. Itsen rakastamisen oppiminen - Sisäisen lapsen paraneminen / läheisriippuvuudesta toipuminen
"Läheisriippuvuus on vahingollinen puolustusmekanismi, joka syntyi reaktiona siihen, että koimme olevamme arvottomia ja kykenemättömiä tulemaan rakastetuiksi - koska vanhempamme olivat haavoitettuja läheisriippuvia, jotka eivät osanneet rakastaa itseään. Me kasvoimme emotionaalisesti epärehellisessä, hengellisesti vihamielisessä ja häpeään perustuvassa ympäristössä. Meidän suhteemme itseemme (ja itsemme kaikkiin osiin: tunteisiimme, sukupuoleemme, sydämeemme, jne.) vääristyi ja kieroutui, jotta olisimme selvinneet juuri niiden kieroutumien keskellä, joissa me elimme."
"Meidän tulee saada poistetuksi prosessistamme häpeä ja tuomitseminen hyvin henkilökohtaisella tasolla. On elintärkeää lakata kuuntelemasta sitä kriittistä paikkaa sisällämme, joka sanoo, että olemme pahoja ja väärässä ja hävettäviä, ja lakata antamasta voimaa sille. Tuo "kriittisen vanhemman" ääni päässämme on valehteleva läheisriippuvuuden sairaus. . . . Tämä paraneminen on pitkä vähittäinen prosessi - tavoitteena on edistyminen, ei täydellisyys. Se, mitä me opettelemme, on Rakkaus ilman ehtoja. Rakkaus Ilman Ehtoja tarkoittaa ei syyttämistä, ei tuomitsemista, ei häpeää." "Kriittisen vanhemman ääni estää meitä rentoutumasta, nauttimasta elämästä ja rakastamasta itseämme. Meidän tulee ymmärtää, että meillä on valta valita, mihin keskitämme mielemme. Me voimme tietoisesti alkaa katsoa itseämme "hiljaisen katsojan" näkökulmasta."
Itsemme rakastamisen oppiminen.
Robert Burney M.A. "Läheisriippuvuus on emotionaalinen ja käyttäytymiseen perustuva puolustusmekanismi, jonka egomme omaksui, jotta selvisimme lapsina. Koska meillä ei ole välineitä egomme uudelleen ohjelmoitiin eikä emotionaalisten haavojemme parantamiseen (kulttuurillisesti hyväksyttyä suremista, koulutusta ja aikuistumisriittejä, terveitä roolimalleja, jne.), aikuisina me edelleen reagoimme lapsuutemme opetuksiin emmekä saa tarpeitamme täytetyiksi - emotionaalisia, henkisiä, hengellisiä ja fyysisiä tarpeitamme. Läheisriippuvuuden ansiosta me selvisimme fyysisesti, mutta koemme itsemme sisäisesti tyhjiksi ja kuolleiksi. Läheisriippuvuus on puolustusmekanismi, joka saa meidät haavoittamaan itseämme." "Meidän tulee saada poistetuksi prosessistamme häpeä ja tuomitseminen hyvin henkilökohtaisella tasolla. On elintärkeää lakata kuuntelemasta sitä kriittistä paikkaa sisällämme, joka sanoo että me olemme pahoja ja väärässä ja hävettäviä, ja lakata antamasta voimaa sille.
Tuo "kriittisen vanhemman" ääni päässämme on valehteleva läheisriippuvuuden sairaus. . . . Tämä paraneminen on pitkä vähittäinen prosessi - tavoitteena on edistyminen, ei täydellisyys. Se, mitä me opettelemme, on Rakkaus ilman ehtoja. Rakkaus Ilman Ehtoja tarkoittaa ei syyttämistä, ei tuomitsemista, ei häpeää." "Meidän tulee alkaa tarkkailla itseämme ja lakata tuomitsemasta itseämme. Joka kerta, kun tuomitsemme ja syytämme itseämme, me ruokimme sairauttamme ja hyppäämme takaisin oravanpyörään." (Tämän väriset lainaukset ovat kirjasta Codependence: The Dance of Wounded Souls)
Läheisriippuvuus on vahingollinen puolustusmekanismi, joka syntyi reaktiona siihen, että koimme olevamme arvottomia ja kykenemättömiä tulemaan rakastetuiksi - koska vanhempamme olivat haavoitettuja läheisriippuvia, jotka eivät osanneet rakastaa itseään. Me kasvoimme emotionaalisesti epärehellisessä, hengellisesti vihamielisessä ja häpeään perustuvassa ympäristössä. Meidän suhteemme itseemme (ja itsemme kaikkiin osiin: tunteisiimme, sukupuoleemme, sydämeemme, jne.) vääristyi ja kieroutui, jotta olisimme selvinneet juuri niiden kieroutumien keskellä, joissa elimme. Sitten tulimme ikään, jossa meidän odotettiin olevan aikuisia ja me aloimme käyttäytyä ikään kuin tietäisimme, mitä teimme. Kuljimme ympäriinsä teeskennellen olevamme aikuisia, mutta samaan aikaan me reagoimme siihen ohjelmointiin, jonka saimme kasvaessamme. Yritimme tehdä kaiken "oikein" tai kapinoimme ja vastustimme sitä, minkä oli opetettu olevan "oikein". Kummassakaan tapauksessa me emme eläneet omien tietoisten valintojemme kautta vaan reagoimalla. Jotta voisimme alkaa rakastamaan itseämme, meidän on muutettava suhtautumistamme itseemme - ja kaikkiin itsemme haavoitettuihin osiin. Minun mielestäni parhaiten toimiva tapa itsemme rakastamisen oppimiseen on sisäisten rajojen kautta. Sisäisten rajojen oppiminen on dynaaminen prosessi, joka sisältää kolme selvästi erilaista, mutta keskeisesti toisiinsa liittyvää työskentelyaluetta. Tämän työskentelyn tarkoitus on muuttaa egomme ohjelmointia - muuttaa suhtautumisemme itseemme muuttamalla emotionaalinen ja käytöksellinen puolustusmekanismimme sellaiseksi, joka avaa meidät ottamaan vastaan rakkautta sen sijaan, että sabotoisimme itseämme, koska uskomme lujasti, että emme ansaitse rakkautta. (Minusta on tarpeen tässä mainita, että läheisriippuvuus ja paraneminen ovat monitasoisia ja moniulotteisia asioita. Se, mitä yritämme saavuttaa, on eri tasojen yhdentyminen ja tasapaino. Suhteessa itseemme tämä sisältää kaksi pääulottuvuutta: vaakatason ja pystytason. Vaakatasolla kysymys on ihmisenä oleminen ja muihin ihmisiin ja ympäristöömme suhtautuminen. Pystytaso on hengellinen, suhteemme Korkeampaan Voimaan, Kaiken Lähteeseen. Ellemme pysty mieltämään meitä rakastavaa Jumalaa/Jumalatarta/Voimaa, on lähes mahdotonta olla itseämme kohtaan rakastavia. Niinpä minun mielestäni hengellinen herääminen on paranemisen kannalta ehdottoman välttämätöntä. Sen muuttaminen, kuinka me suhtaudumme itseemme, on sekä välttämätöntä että mahdollista, koska me yhdistämme hengellistä totuutta sisäiseen prosessiimme.)
Nämä kolme aluetta ovat:
1. Irti päästäminen
2. Sisäisen lapsen paraneminen
3. Sureminen
Koska läheisriippuvuus on reaktiivinen ilmiö, on tärkeää löytää kyky irrottautua sisäisestä prosessistamme, jotta saisimme jonkin verran valinnanvapautta reaktioidemme muuttamiseen. Meidän tulee alkaa havainnoida itseämme tarkkailijan näkökulmasta sen sijaan, että katsoisimme itseämme tuomarin näkökulmasta. Me kaikki tarkkailemme itseämme - ikään kuin katsoisimme itseämme ulkopuolelta, tai kätkeytyneenä sisällemme, tehden havaintoja omasta käyttäytymisestämme. Lapsuutemme kokemusten takia me olemme oppineet tuomitsemaan itseämme sen mukaan mitä näemme, puhuen itsellemme "kriittisen vanhemman" äänellä. Se emotionaalisesti epärehellinen ympäristö, jossa kasvoimme, opetti meille että tunteiden kokeminen ei ollut OK, tai että vain tietyt tunteet olivat OK. Niinpä selvitäksemme meidän oli keksittävä keinoja kontrolloida tunteitamme. Me otimme käyttöön samat työkalut, joita meitä kohtaan käytettiin - syyllisyyden, häpeän ja pelon (ja näimme vanhempiemme roolimalleista, kuinka he reagoivat elämään häpeästä ja pelosta käsin). Tässä on kriittisen vanhemman syntymä. Sen tarkoitus on yrittää pitää tunteemme ja käyttäytymisemme jonkinlaisessa kontrollissa, jotta henkiinjäämisen tarpeemme tulisivat täytetyiksi. Niinpä ensimmäinen sisäinen raja, jota meidän täytyy alkaa asettaa, on oman mielemme haavoitetulle ja vahingollisesti ohjelmoidulle osalle. Meidän tulee alkaa sanoa "ei" syyttäville ja tuomitseville sisäisille äänille. Sairaus nousee mustavalkoisesta, oikeassa tai väärässä olemisen näkökulmasta. Se puhuu ehdottomuuksia: "Sinä pilaat aina kaiken!" "Et koskaan menesty!" - nämä ovat valheita. Me emme aina pilaa kaikkea. Me emme ehkä menesty vanhempiemme mittapuun mukaan tai yhteiskunnan vääristyneen menestyksen näkökulman mukaan - mutta se johtuu siitä, että sydämemme ja sielumme ei yhdy näihin määritelmiin, jolloin sellainen menestyminen olisi itsemme pettämistä. Meidän on tietoisesti muutettava määritelmiämme, jotta voisimme lakata tuomitsemasta itseämme jonkun toisen kieroutuneen arvomaailman perusteella. Me olemme oppineet suhtautumaan itseemme (ja kaikkiin itsemme osiin - tunteisiin, seksuaalisuuteen, jne.) ja elämään siitä kriittisestä paikasta käsin, että jokin meissä oli vialla - ja siitä pelosta, että meitä rankaistaisiin, jos emme "tekisi elämää oikein". Mitä tahansa teemme tai olemme tekemättä, sairaus keksii aina jotakin, jolla lyödä meitä. Tämän päivän listalla on 10 asiaa, ja jos saan tehtyä niistä 9, sairaus ei anna minun iloita siitä, mitä olen tehnyt, vaan lyö minua sillä yhdellä, jota en tehnyt. Kun elämä tuntuu liian hyvältä, alamme kokea epämukavuutta, ja sairaus hyökkää kimppuumme puhuen pelon ja häpeän sanoja. Kriittisen vanhemman ääni estää meitä rentoutumasta, nauttimasta elämästä ja rakastamasta itseämme. Meidän on hoksattava, että meillä on valta valita mihin keskittää mielemme. Me voimme tietoisesti alkaa katsoa itseämme "hiljaisen katsojan" näkökulmasta. On aika erottaa tuomari - kriittinen vanhempamme - ja valita tuomarin tilalle Korkeampi Itsemme, joka on rakastava vanhempi. Silloin me voimme puuttua omaan prosessiimme ja suojella itseämme sisäiseltä kiduttajalta - kriittisen vanhemman ja sairauden ääneltä. (On lähes mahdotonta siirtyä kriittisestä vanhemmasta myötätuntoiseen rakastavaan vanhempaan yhdellä askeleella - niinpä ensimmäinen askel on usein yrittää tarkkailla itseämme neutraalista näkökulmasta tai "tiedemiehen" näkökulmasta.)
Tämä on se, mistä valaistumisessa ja tietoisuuden kohottamisessa on kyse. Oman voimamme omistamisesta muuttamalla suhtautumisemme itseemme, jotta olisimme oman elämämme luojia Jumalan kanssa. Me voimme muuttaa sen tavan, jolla ajattelemme. Me voimme muuttaa sen tavan, jolla reagoimme omiin tunteisiimme. Meidän tulee irrottautua haavoitetusta itsestämme, jotta voisimme antaa hengellisen itsemme ohjata meitä. Me olemme rakastettuja ilman ehtoja. Henki ei puhu meille tuomitsemista eikä häpeästä. Yksi minua monia vuosia auttanut havainnollistus on kuvitella aivojeni sisälle pieni keskusvalvomo. Tämä valvomo on täynnä mittareita, piirtureita, valoja ja sireenejä. Valvomo on täynnä pieniä kääpiöitä, joiden tarkoitus on varmistaa, että en tule liian emotionaaliseksi. Jos koen jotakin liian voimakkaasti (esimerkiksi iloa, onnea, itserakkautta), valot alkavat vilkkua ja sireenit ulvoa, ja kääpiöt yrittävät hullun lailla saada tilanteen haltuunsa. Ne alkavat painella vanhojen hätätilanneohjeiden mukaisia nappuloita: liian onnellinen - juo; liian surullinen - syö sokeria; pelokas - nai; mitä tahansa.
Minulle paranemisprosessi on ollut sitä, että olen opettanut noita kääpiöitä rentoutumaan. Egoni puolustusmekanismin uudelleen ohjelmointia tietämään että tunteiden kokeminen on OK. Että tunteiden kokeminen ja vapaaksi päästäminen ei ole ainoastaan OK, vaan että se on parasta, mitä voin tehdä saadakseni tarpeeni täytetyiksi. Meidän on muutettava suhtautumistamme itseemme ja tunteisiimme, jotta voisimme lopettaa sodan itsemme kanssa. Ensimmäinen askel on itsestämme irti päästäminen tarpeeksi, jotta voisimme alkaa suojella itseämme siltä kiduttajalta, joka asuu sisällämme.